Hauta Perhossa

Miss’ on hauta, kohta vuosisadan
Perhon salomailla sammaltunut
peitos’ unhon, unhon ansiotta?
Miss’ on hauta? Suotta kysyt, vieras!
Kussa pitkä salolampi kaartuu
kaitaisinnaan mäntynummen notkoon,
siin’ on paikka. Päällä taajalatvat
koivut nousevat jo nuokkuellen.
Kun niiden juurten alle kerran
hauta luotu lie, ei tiedä kukaan.

Ruonotar, sa Suomen suloneito,
muistavampi ihmislasta, lausu:
kuninkaanko kuulun hauta kätkee,
kuninkaanko kätkee vertahisen? –
Eipä kuningast’, ei vertahista;
vanhan Haanen, talonpojan, kätkee
ynnä Haanen kuusi suurta poikaa.
Istahtaos rannan kaltahalle;
heidän kauniin kohtalonsa kerron,
kanervan kun kaste vielä kiiluu,
vilkkuu päivä takaa harjun honkain.

Haane, suvultansa suomalainen,
seitsenkymmentalvias jo oli
taatto perityssä talossansa;
itse vanha, mutta pojat nuoret
nousi, kasvoi kolmet kaksoispojat,
kevättä viistoista pari nuorin,
vanhin kahta vuotta vaurahampi.
Sorjia ja voimakkaita kaikki
niinkuin virrat kevättulvan aikaan;
vaan jos kuka joukost’ oli juolein,
veipä varmaan voiton Tuomas poika,
esikoinen parin keskimmäisen.
Loisti, vaikka ryysyvaattehissa,
niinkuin tähti pilven repaleista,
ja mit’ ikinä hän tehnyt oiskin,
hänt’ ei vihata ois voinu kenkään.

Vihaavanpa sentään isä näytti,
hänt’ ei yksin, mutta veljiäkin.
Niin ei kohdellut kuin isä lastaan,
turvaa vanhan päivän, vaan kuin orjaa,
tylymmin kuin orjaa, olentoina,
joill’ ei sielua, ei vapautta.
Niin ol’ eläneet he lapsest’ asti,
ehtineet niin päivään, jona täytti
pari nuorin viisitoista vuottaan.
Kirkas aamu koitti metsän takaa,
pilven pilkkua ei taivahalla.

Oljiltansa nousi veljespari
iloisna kuin päivä odotettu,
mutta pelon alla astui pirttiin,
yksinään miss’ isä värjötteli.
Nuorin pari kunnioittavasti
lähestyi ja käsiin tarttuin alkoi:
"Taatto, päivä tää, tää ainokainen,
iloita suo meidän veljinemme
viidentoista vuoden täytännästä!"

Talven kolkkona sen kuuli ukko,
ryppyyn veti kulmat valkokarvat,
lausui: "Mik’ on tänään lyöty laimin,
laiminlyönnin jättää huomiseenkin.
Kyntämätt’ on pelto, kyntöön käykää!"
Vaiti vainiolle kaikki käyvät,
veräjälle tullen Tuomas virkkoi:
"Nyt, jos totta tiesi taaton katse,
kultaa, veljet, miehen käsi maksaa;
hikipisarall’ ei havupiikin hintaa tänään.
Ponnistaa nyt käskee,
ehtooll’ edessä on tiukka tili."

Tuota Tuomaan kehoitusta kuullen
kukin sahran painoi pellon sarkaan.
Päivän noususta ja hamaan laskuun
syömättä ja lepäämättä astui,
ajoi kukin omaa vakoansa.
Vaan kun vainion jo varjos ilta,
kyntämätt’ on vielä viime sarka.

Sinne vanhuskin nyt saapui, huusi
koolle poikiansa ja alkoi:
"Tosin työt’ on tullut, mutta parempata
paremp’ ahkeruus ois aikaan saanut.
Kaikkia en rangaista ma saata,
suurin yhden syy täss’ onkin, hänpä
omalt’ osaltaan ja muiden saakoon
rangaistuksen. Kuopass’ ahtahassa,
alla pirtin paksun palkkisillan,
istua saa salvattuna syypää.
Kolmen yön ja päivän ravinnosta
kostuko siell’ ei kuiva kieli."
Lausui näin ja lähti, vihaa täynnä.
Sanat, silmäykset, mut’ ei sydän,
pisarat jos pettäneet ei suuret,
jotka, pois kun kääntyi, posken kastoi.

Helmass’ yönpä maa jo hiljaa makaa.
Tuvassansa Haane ukko nukkuu,
veljet pirtiss’ olkivuotehellaan
näyttää nukkuvan, ei nuku kukaan,
toisten uneen-uuvuntaa vain vartoo.
Vihdoin muut jo nukkuneiksi luullen,
nuorin, Jaakko, nousi vuoteheeltaan,
tupaan taaton luoksi lähti: "Taatto,
syy on minun; syntymäpäivänäni
ilotellen jouten juoksentelin
auran unohtaen. Vain mua yksin
rankaise, mun syy on, eikä muiden."
Vanha taatto vastas: "Syytä myöten
huomenn’ olet saava rangaistuksen."
Vuotehelle Jaakko jälleen lähti.

Taaspa muut jo nukkuneiksi luullen,
Jaakon kaksoiveli Kustaa nousi,
tupaan taaton luoksi lähti: "Taatto,
rangaistus nyt kohdatkoon mua yksin,
niinkuin yksin sen mä ansaitsenkin.
Pientareilta synnyninpäivänäni
veljilleni vaaraimia poimin.
Minuss’ yksin syy on, eikä muissa."
Vanha taatto vastas: "Syytä myöten
huomenn’ olet saava rangaistuksen."
Vuotehelle Kustaa jälleen lähti.

Taaspa, muut jo nukkuneiksi luullen,
vuoteelt’ Eero, kolmas veli, nousi,
tupaan taaton luokse lähti: "Taatto,
rangaista jos ketä aiot, niin on
vika mun, ei muiden. Lammen rantaan
jouten juoksentelin, kaislikoista
sorsanpoikasia kivitellen;
minunpa on sarka kyntämätön."
Vanha taatto vastas: "Syytä myöten
huomenn’ olet saava rangaistuksen."
Vuotehelle Eero jälleen lähti.

Järjestään näin kukin käy ja palaa,
taatoltaan saa saman vastauksen.
Tuomas yksin käymättä on enää.
Hänpä veljien kun käynnit keksi,
heti arvasi, mi heillä aihe.
Malttoihen, muut kaikki kunnes nukkui,
sitten tupaan taaton luokse lähti:
"Taatto, kuules kumma seikka totta!
Äsken tuolla, nukkuvan mun luullen,
veljet nousi vuoteell’ istualleen
ja mun yksin jäädess’ oljilleni
hiljaa kuiskailivat keskenänsä:
"Veljet, rangaistus, jok’ uhkaa, Tuomaan
syy on yksinään, sen kukin tietää,
niinkuin sen, ettei hän syytään kiellä.
Vaan niin usein tähteimme hän kärsi,
meidän ett’ ois kärsittävä kerran
hänen puolestaan. – Kun sitten kaikki
nukkuneen taas näytti, milloin minkin
hiipivän näin pois ja palajavan.
Arvasinko heidän asiansa?
Veljen sydän keksi, min he kertoi,
sillä vikapää ma olen totta."
Särkyneellä äänell’ isä vastas:
"Mene, huomenna saat rangaistukses!"

Aallost’ aamun koi jo kultasiivin
metsän lehville ol’ levahtanut,
poikiaan hän huusi; korkeana,
ankarana valkohapsi vanhus
pyhävaatteiss’ istui pöydän päässä;
sinitakin rintapieluksessa
raha riippui, lahja synnyinmaansa.
"Kuka teistä", vakaana hän kysyi,
"seisoo tässä rikos hartioillaan?"
"Minä", kuuluu joka veljen suusta.

Silloin murtui sulku kyynelvirran,
seitsemäntoist’ ajastaikaa piilleen
lasten silmistä; hän itki, kädet
ristiin liittäin: "Kiitos suuren Luojan,
täyttyi lupaus, mult’ isänsydän
murtunut ei lasten veljesvihaan.
Pojat, orjanoloiset ei enää,
mutta lapset, armaat lapset, kuulkaa,
mitä teille vanha isä haastaa:
"Lähikylässä kun ennen nuorna palvelin,
mies eli siellä silloin,
kahdeksan joll’ oli pulskaa poikaa.
Vaan niin vihamies ei ole karsas
vihamiehelleen, kuin oli heistä
veli veljellensä; toinen toista
kohdetessa oli puukko puhe,
sivu kulkiessa kivi kieli.
Silloin mietin: paremp’ olla ilman
suloisuutta armaan avoin kuin
vuosi vuodelt’ elää peloss’, että
maata moisin villipedoin täyttäis.
Aatoksesta päätös tuli. Taakkaa
viidenkymmenen jo talven kannoin,
vuotten, sodan vaivain vielä voimaa
terveen ruumiin multa runtomatta.

Noin yöll’ istuin kerran, sysihautaa
vahdin, tulen haameessa kun seisoi
mies yht’äkkiä ja haastoi: ’Tunne
häijyjen sä veljeksien isä;
älä säästä jäsentesi voimaa
ravinnoksi haudan matosille.
Ota vaimo, siitä pojat maalles;
hädäst’ oppikoot he yhteisestä,
omani mit’ eivät onnestansa.’
Lausui. Tuuli tulta nosti, tiessään
oli mies jo, mennyt niinkuin tullut.
Hän se neuvoi, Luoja luonnistutti.
Vannokaa nyt nimeen saman Luojan,
pojat, että niinkuin tähän saakka
yhtä piditte, myös vast’ ei mikään
turva, vaara, vaihe riemun, murheen
toisen ole olematta toisen,
mink’ on voimia ja ikää suotu;
niin ei tylyyteni, mulle raskain,
turhana mua haudassani ilku.

Silloin Tuomas Haane esiin astui:
"Isä, ihanaa niin toist’ ei valaa
eikä helppoa niin täyttää. Katso,
orjan olossa, ei omain poikain,
talosta me pois miks emme menneet
muitten tykö työn ja onnen hakuun?
Siksi, että erota ei voitu.
Kukaan tahtonut ei jättää toista.
Mekö maailmalle hajoisimme
niinkuin teerenpojat metsikössä,
joille metsästäjä murhaa miettii?
Hädän päivinä näin haastelimme,
niinpä teemme onnen hetkelläkin.

Luojan nimeen kaikki veljet vannoi:
että, kuin ol’ yhtä tähän saakka
pitäneet he, vastakaan ei mikään
turva, vaara, vaihe riemun, murheen
toisen ole olematta toisen,
mink’ on voimia ja ikää suotu.

Niin he vannoivat, vaan valan kätki
iloll’ isä vanha sydämeensä.

II

Mennyt oli maasta rakas rauha,
murha, ryöstö täytti Suomen niemen,
miehet kaatui, pakenivat naiset.
Lintulahden, Saarijärven mailta
vieri viestit, tuhoviestit Perhoon,
Lapuan ja Kyrön lakeoilta
kuulumiset kulki yhtä kolkot.

Tuvassansa päässä pitkän pöydän
Haane harmaa istui poikinensa
lounaalla, kun sinne pakolainen
kahdentoista vuoden vanha poika,
hengästyksiss’ ehti, ovelt’ äänsi:
"Herra varjelkoon teit’, isä Haane,
kahdenkymment’ yöllä ratsumiestä
pitkäpeistä, poltti kartanomme.
Nyt paraikaa kirkonkyläss’ ovat,
ennen iltaa tänne ennättävät."

Vihass’ ukko Haane nousi, virkkoi:
"Poikaa kuusi Luoja kyllä antoi,
hartevaa ja vahvaa poikaa, mulle,
mutta vaikk’ ois kaksitoista, tokko
ilolla vaan kukaan kuoloon lähtis
eestä kotinsa ja synnyinmaansa?"
Lausui näin ja vaarnalt’ alas tyynnä
tuliluikun ruostuneen hän otti.

Tuomas, huulill’ ylväs hymy, nousi:
"Vanhalle ei sovi sota-aseet
enemmän kuin pelko nuorten poviin;
pane pyssy paikoillensa, taatto,
anna mun ja veljieni koittaa!"

Tuomast’ ilostuen kuuli ukko.
Veljeksetpä oitis uhkamielin
tarkat, nahkahuotrat luodikkonsa
heitti olalleen ja käteen koppoi
karhukeihäät vankat, lyhytvarret.
Näissä aseiss’ astui kaikki matkaan,
ääneti, mutt’ aikoin mielessänsä,
missä ikään vainolaiset nähtäis,
surmaan syöstä ne tai itse kuolla.

Olivat niin puoli neljännestä
kapeaa maantietä käyneet,
veljilleen kun Tuomas puhui: "Menkää
tästä, veljet, tietä tuonne asti,
missä lampi kaartuu laakson notkoon;
männiköstä, nummen nurkanteella,
siinä vainolaista vartokaamme.
Ehtine ei tänne ennen iltaa,
tieltänsä jos talot ryöstää aikoo;
sillävälin hetkeksi käyn tuonne
tupaseen tiensyrjätorpan harmaan,
missä mielitiettyni jo vartoo."
Virkkoi näin ja poikkes torpan puoleen.

Veljet verkallensa astuin ehti
määräpaikkaan, lammen laitaan, missä
mäntynummi notkon tiestä nousee,
siinä, metsän viiden peittoon piillen,
kukin pitkin tietä tähysteli.

Tuskin, minkä kuusisuojuksessaan
metsämies koin kajanteessa vartoo
teeren kevätsoitimella, kun jo
kukertaja maahan laskee, täyttää
lammen rannat sotahuudoin uljain,
vartoi veljetkään, kun kaukaa äkin
vihollisten tuima joukko näkyi,
pystypeitsin tuli tuimaa laukkaa.

Aatupa ne ennen muita keksi,
Tuomas Haanen kallis kaksoisveli:
"Nyt", hän sanoi, "veljet, koittaa saamme!
Pyssyt verhoist’ esiin viipymättä;
notkon tuolle rinteelle kun ehtii
vihollinen, laukaiskaa sill’ erää,
veljet, kellä luoti luikussansa."

Lausui; samass’ ahteelle jo vinhat
viholliset ajaa karahutti.
Ensin laukall’ alamäkeen veljet
laukaisivat. Neljään otsaan luodit
jäähtyi, kaksi samaan, neljä laukkas
hevost’ ohjatonna, kuuttatoista
pidätteli miehet hämmästyneet.

"Ladatkaahe, veljet!" Aatu huusi,
korkeana, uhman katseell’ astui
piilost’ esiin. Sen kuin sanat kuului,
vihurina vihollisten parvi
tuima päin jo täytti. Veljeksistä
vikkelin se tuskin ruudin pyssyyn,
saati luodin perään työntää ehti:
viholliset törmälle jo kiiti,
maassa harppauksell’ ainoalla,
peitset ojossa jo kimppuun syöksyi;
keihojaanpa lujin käsin käyttäin
kävi veljet vankkumatta vastaan.

Taisto, temmellys ja huudot alkoi,
väistynyt ei, eestynyt ei kenkään.
Ensiks Eeron surman luoti kaasi,
ampujanpa Kustaan karhukeihäs.
Taisto yltyi, pisto piston kosti,
kuusi vihollist’ on kuoliaana,
joka veljeskin jo verta vuotaa.
Viimein jäljellä on Aatu yksin.
Haava jalassa ja hartiassa,
miekoin ryöstetyin löi ympärilleen,
kunnes, surman peitsi sydämessä,
kaatui, kaatuissaankin haavoittaen.
Hänen päänsä ruumiist’ irti iski
joukon päämies, pisti peitsen kärkeen,
huohottain taas tielle joukkoinensa lähti;
kahdestapa kymmenestä
kuusi lähti, yksi haavaa kantaen.

Mutta sankan metsän polkutietä
tuli kaatuneitten vanha taatto.
Poikain mentyä ei tuvass’ enää
tullut aikaan; asehetta tuli
tuomaan taisteluun hän tarkat neuvot.
Tuli, näki ratsumiesten menon,
kaukana kun pois jo kannustivat,
peitsen kärjess’ Aatun pään hän näki.
Vavisutti jäseniä vanhan,
kiiruumm in hän riensi, tuli paikkaan,
näki poikiensa kauniin sarjan
kaatuneena vainolaisten keskeen.
Harmajista ripsistään hän riisti
kyyneleen ja silmäyksin ylpein
luki lyödyt, omaiset ja oudot.
Kaikki pojat löysi, Tuomast’ eipä.
"Miss’ on Tuomas? Elossako, yksin,
eikä tässä, veljiensä luona?"

Niin hän lausui. Torpass’ etähällä
istui neidon luona jalo Tuomas.
Vaan nyt juuri kätensä hän riisti
neidon kädestä. "Mi kumma!" virkkoi,
"silmäni vai niskaniko näkee?
Sinähän vain mulla silmäin eessä,
niskan takana vain musta seinä.
Mikä aistin mulle kummittelee:
veljet verissään ja surmattuina,
Aatu veljen pääkö peitsen päässä?"
Virkkoi noin ja pyssyn, keihään koppoi,
uksest’ ulos riensi. Pitkin tietä
veripilkut paistoi. Määräpaikkaan
päästyään hän veljiensä ruumiit
keksi puiden alla, taaton vanhan
niiden ääressä. Ei askeltakaan
metsää kohti mennä uskaltanut,
mykkänä hän seisoi, katsoi, kuuli,
kuuli, kuinka vanha isä huusi:

"Voi mun harmenneita hapsiani!
Miss’ on Tuomas, Tuomas? Paennutko?
Hänkö, pojistani mulle muinoin rakkain,
hänkö paennut, hän yksin,
pettäin veljensä? Voi petturia,
petturia, pelkuria kurjaa!
Metsiss’ arkana kuin Kain hän piilköön,
säikkyin haavan lehden häilähdystä,
pyrähdystä pyyn, mi metsätieltä
pauhusiivin häntä pakoon lähtee. –
Jumala vanhurskas korkeudessa,
vihaa, niinkuin rakastin ma, häntä!
Kussa ikään herää kuolemassaan,
synnyinmaaton, omaiseton olkoon!"

Kauhuun kangistuen sanat kuuli
Tuomas, katse isää nähdä karttoi.
Niinkuin vainukoira kontiota
kiukull’ ajaa korven jylhiköitse,
vait hän astui verten viittatietä,
vaiti, mutta murhaa sydän huusi.
Kotikalon kohdalle kun ehti,
katosta jo tuli, sauhu tuprus;
mutt’ ei enää, ei kuule hän, päin tietä
silmä siirtymättä tähyävi.

Mennyt metsä taa jo oli päivä,
kylään ihmisettömään kun ehti.
Liki tietä, pellon kuhilaasta
poika pilkisti ja varovasti
kädellänsä viitto, hiljaa huusi:
"Käänny pois, siell’ olet surman oma!
Viholliset tuonne taloon jäivät,
heit’ on kuusi miestä pitkäpeistä,
julmin joukosta ja suurin kantoi
peitsessänsä verist’ ihmispäätä."

Tuimemmin vain Tuomas kohti kulki.
Ensi tuvan ovehenpa näki
veljen rakkaan pään hän naulattuna.
Karjahtain hän heitti pyssyn pois ja
karkas sisään; kuka ensin kohtas,
rintaansa sai keihään ristiin saakka.
Sitten vimmass’ aseit’, astaloita
kysymättä syöksyi päin kuin kotka,
sulin käsin surmaa, kauhistusta
kylvi tunnott’ iskun tuimimmankaan.
Toisen toisen jälkeen vastustajat
kurkuin raadelluin hän maahan ruhtoi.

Jäljell’ oli enää parven päämies.
Hänet vyötäisiltä koppoi Tuomas,
selän rouhaisi ja rinnan, jotta
kaksin kerroin paikalle hän painui.
Sitten poikki pään löi kaatuneelta,
veljen pään myös surren ovelt’ otti,
voipuneena, verissään, vaan mieli
kevennein hän vihdoin kotiin kääntyi.

Sydänyö peitti jo maan, kun ehti
verin ehtyvin hän taaton taloon.
Tuhkaa suitsevaa vain näki siellä;
lato pihall’ yks on palamatta,
sinne leposuojaa saamaan lähti.

Tuossa oven suulle tultuansa
ladosta hän kuuli taaton äänen:
"Kuka takaa, tokko Tuomas petti?
Ehkä, ehkä ei hän pettänytkään.
Salli, Herra, hänen syytön olla,
tänne tulla, tuoda pää sen miehen,
peitsessään jok’ Aatun päätä kantoi,
eessäni ett’ uskollinen oisi!
Ja sun kostos, jota hälle huusin,
vanhan pääni kohdatkoon, ja päältä
kartanoni tuhkain, kaatuneitten
poikieni ruumihilt’, oi Herra,
sua ylistän ett’ elän vielä."

Ovesta sen kuullen Tuomas astui:
"Rauha harmaan pääsi, taatto! Tässä
eessäsi kun seison, poikiesi
murhamiehet hengitä ei enää."
Lausui näin ja taatoin jalkain eteen
vihollisen tuiman pään hän heitti.

Ylös maasta kavahti ja pojan
vanhus syleilyynsä sulki – mutta
kuoliaana lattiaan jo poika
vaipui, isä myötä myöskin vaipui. –
Haavoihinsa kuoli Tuomas Haane,
isä vanha ilohonsa kuoli.

J.L.Runeberg kokoelmassa Dikter, andra häftet (Runoelmia II) v. 1833

Etusivu
Toiminnasta
Nähtävyyksiä
Tapahtumia
Julkaisut
Kuvagalleria
Sähköposti
Linkkejä