Otto von Fieandt

Ristiinasta oli mies,
Otto Fieandt, hänpä ties
antaa muille käskyjänsä
ollen vanhin veljistänsä.

Sodass’ oli tosiaan
everstiluutnantti hän vaan;
armeijass’ ois olla suotu,
jos ois tottelemaan luotu.

Mut hän piti päänsä ain’,
omaa tietä kulki vain.
Totellut ei sanaa toisen,
sai siis joukon erikoisen.

Entä näkö? Pukunaan
harmaa lievetakki vaan,
tehty kotikankahista,
villat kotilampahista.

Päässä isän hattu on,
kulunut ja nukaton,
peru saatu Lappehelta,
vaarin kuolintanterelta.

Talvin lammasnahkaset
väljät, varsin lyhyet,
pikisaumasaappaissaan
näin hän johti joukkoaan.

Ei ois urhon näköinen
kansan nähdä nykyisen;
aika toinen, toinen tunto,
syvemmällä piili kunto.

Miekka oli suotta vaan:
tokko sodass’ ampuikaan
yhtäkään hän laukausta,
siit’ ei ole kertomusta.

Ruudit, raudat, lyijyt, ne
huoleks jäivät miehille;
ne, ne lauloi, hänpä soitti,
ruoska kourass’ ukko voitti.

Sillä läimäytti vaan
eestä maan ja kuninkaan.
Niinkuin tammi vankkumatta,
leikistänsä uupumatta.

Tapella hän kyllä tais,
huoli viis, ken voiton sais,
innon vain pyys’ saada voimaan,
siihen ruoska valmis soimaan.

Kiireeseen ei Suomen mies
ole luotu, sen hän ties;
miehuutt’ ei, vaan tapaa moitti,
vauhtia siis auttaa koitti.

Piippu piti olla vaan,
muuten hyv’ ei ollutkaan;
sauhu suussa, voimin kaikin,
ruhtoi, vaikka selkääns’ saikin.

Keskelläkin pauhinaa
otti uutta tupakkaa,
lähin mies sai viivähdellä,
tulta hälle viritellä.

Joukossaan kun sitten hän
hiessä ja verissään,
sivaltaen ruoskallansa,
imeskellen piippuansa,

miehensä sai janahan,
pajunetit tanahan,
ryntäs joukkoon taajimpahan,
oli niinkuin kotonahan,

haastoi vahvaa suomeaan,
huusi niin kuin niitullaan,
kiitti, laitti, mitä milloin,
töllistää ei saatu silloin.

Hyvä nyt ei ollutkaan
vihollisten, sanotaan;
silloin oli hitonlainen,
muulloin aivan moukkamainen.

Niin hän viimein joukkoineen,
piippuineen ja takkeineen,
tapeltuaan raivoisasti,
pääsi Karstulahan asti.

Turva Suomen sotijain
tämä joukko oli vain,
toista tuhatt’ tällä kertaa;
Vlastov hän toi kolme vertaa.

Leikki oiva odottaa,
Fieandt pistää tupakkaa,
ruoskaa saappaankorkoon koittaa,
ryntäämähän mennä soittaa.

Kuustoist’ tiimaa kesti kai,
vihdoin selkähänsä sai,
täytyi täyttää pakosalle,
heittää kaikki perhanalle.

Silloin, niinpä tiedetään,
enää ei hän lyönytkään,
hatun painoi alemmaksi,
muuttui muita lauhemmaksi.

Möttöseen näin ratsasti,
satulaan vain tuijotti,
piti kättä povessansa,
muistanut ei piippuansa.

Mitä silloin miettikään,
sit’ ei tiennyt yksikään,
neuvotella yksin mahtoi,
väki kulki, kuinka tahtoi.

Lintulahteen tultuaan
olkikuvon pyysi vaan,
tahtoi unta vaivoistansa,
maistanut ei ruokiansa.

Näin hän päätti päivän tän.
Aamullapa varhain hän,
saatuansa unta vähän,
jo on toinen mieleltähän;

taas häll’ entinen on pää,
ovest’ ulos tirkistää,
vanhan tuiman muodon saapi,
kulmiansa julmistaapi.

Maistoi taskumatistaan,
tiuski nuorta veikkoaan,
joell’ antoi puustin heti,
Perhossa jo sauhun veti.

Oli miten olikaan,
sodass’ ase tarvitaan,
mut ei sukkeluutta vailla
sota Fieandtinkaan lailla.

Miehet nytkin lausuvat,
vaivojaan kun muistavat,
pääarmeijan taantumusta,
kotimaansa kukistusta:

"Toisin olis käynytkin
johtaessa kenraalin,
jok’ ois aikaa arvioinut,
tappelussa tupakoinut."

J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat I, 1848 (Suom. Paavo Cajander)

Etusivu
Toiminnasta
Nähtävyyksiä
Tapahtumia
Julkaisut
Kuvagalleria
Sähköposti
Linkkejä