Seija Soja Hakala os Peura 90 vuotta 14.12.2014 Kaunialan Sotavammasairaalassa

Seija Soja Peura syntyi luovutetun Karjalan Suojärven pitäjän Hautavaaran Kalaselässä 90 vuotta sitten. Hautavaaran kylä sijaitsi kuuluisassa Hyrsylän mutkassa, jossa raja teki pussin silloisen Neuvostoliiton puolelle ja pussin suussa kulkee Suojoki, jonka yli pääsi ainoastaan lossilla. Kodista oli matkaa rajalle vain 300 metriä.

Kotitila oli n 70 hehtaarin maanviljelyspaikka, jossa peltoa 7 ha, laitumia saman verran ja loput metsää. Asuinrakennuksessa oli 3 huonetta ja pihapiirissä tarvittavat talousrakennukset. Kotieläimiä olivat hevonen, 5 lehmää, hiehoja, lampaita ja kanoja. Elettiin pitkälti omavaraistaloudessa, viljaa saatiin pellosta, lihaa ja maitoa karjasta, metsästä saatiin marjoja ja sieniä ja läheisestä Kalajärvestä kalaa. Talossa oli 24 katiskaa, 6 verkkoa ja 100 pitkää siimaa, mikä kertoo kalastuksen tärkeydestä.

Perheen muodostivat isä Rodion, talollinen, taitava puuseppä ja rakennusmies, hän osasi myös venäjää. Äiti Akuliina talon emäntä, hänen uunissa haudutettuja ruokia Seija muistelee vieläkin kaiholla. Akuliina oli myös taitava käsityöihminen ja jo kadonneen kansanperinteen taitaja, itkuvirsien esittäjä. Vanhemmat veljet olivat Vasili eli Vilho, Nikolai eli Niilo, Simeon eli Simo ja nuorin veli Arvo.

Lapsuus oli onnellista aikaa – Sojan kirjoitus Nuoruuteni Karjalassa

”Silloin ei ollut huolia eikä murheita. Muistot liittyvät kauniisiin mansikkarinteisiin, kalaisiin järviin, lapsuuden ystäviin ja serkkuihin. Muistan kesäleirin Usmitsan hiekkarannalla, siellä opeteltiin erilaisia leikkejä ja valmiuksia yhteiseen kanssakäymiseen.

Kävin Hautavaaran kansakoulua, joka kesti 4 vuotta ja sen jälkeen jatkokoulun. Erityisesti ovat mieleen jääneet joulujuhlat, joissa sain olla enkelikuorossa tai Itämaan tietäjänä. Muistan myös ison Jeussosen talon ”Joulutalon”, jossa esitimme koulussa oppimamme ohjelman ja saimme palkkioksi omenan ja enkelikaramellin.

Koulun läheisyydessä oli tsasouna. Siellä vanhempieni kanssa usein seisoimme jumalanpalveluksessa tuohukset käsissämme ja polvistuimme armoon ja siunaukseen. Siitä sain sellaisen perinnön, luottamuksen uskoon ja Jumalan voimaan, siksi olen edelleen ortodoksi.”

Synkkiä pilviä alkoi muodostua syyskuussa 1939 Karjalan ja koko maailman taivaalle, kun Saksa hyökkäsi Puolaan ja alkoi toinen maailmansota. Suomikin varautui tilanteeseen kutsumalla asekuntoiset miehet ylimääräisiin kertausharjoituksiin lokakuussa. Neuvostoliitto esitti Suomelle aluevaateita ja ampui kuuluisat Mainilan laukaukset, neuvotteluista huolimatta Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja näin alkoi talvisota marraskuun 30 päivänä 75 vuotta sitten.

Talvisodan ensi hetkillä Hautavaaran kylä joutui ankaran tykistökeskityksen kohteeksi ja neuvostojoukot hyökkäsivät kylään ja motittivat koko Hyrsylän mutkan.

Sojan kirjoitus – Harmaa nuoruus

”Alkoi minun harmaa nuoruuteni, me Hyrsylän mutkan asukkaat jäimme sodan jalkoihin. Miehet oli kutsuttu asepalvelukseen kuten kaksi vanhempaa veljeäni Vilho ja Niilo ja ensimmäiset laukaukset kuultuaan myös kolmas veljeni 20 v Simo sieppasi kirveen ja vähän evästä reppuun ja pakeni Suomen puolelle. Äitini Akuliina, 10 vuotias veljeni Arvo ja minä 14 vuotias olimme jo usean yön ajaksi tulleet pois kotoa Hautavaaran kummitätini luokse ja päivisin menimme takaisin Kalaselkään karjaa hoitamaan. Isäni Rodion ja Tavin ukki olivat lähteneet vehnämyllyyn Suojärvelle ja niin he jäivät Suomen puolelle.

Kun tykistötuli ja ammunta alkoivat, me kaikki ahtauduimme maakellariin. Sinne pääsi eteisen lattialuukun kautta ja olimme varanneet sinne jo viikkoja aiemmin pehmusteiksi heiniä, huopia, vettä ja ruokaa. Kun ammunta siirtyi etäämmälle, uskalsimme tulla ulos. Ylhäällä kohtasimme neuvostoarmeijan sotilaat, jotka kuitenkin suhtautuivat meihin hyvin, saimme tehdä kotiaskareita rauhassa. Ikävöimme kuitenkin kotiin Kalaselkään ja yritimme lähteä sinne useita kertoja. Kerrankin venäläiset sotilaat pysäyttivät meidät tiukaten minne olimme menossa. Äitini selitettyä että halusimme kotiin, sotilaat sanoivat, että mummo ja poika saavat mennä, mutta me otamme nämä tytöt, minut ja Tavin Outin. Äitini otti meidät syliinsä ja sanoi, ampukaa vaikka meidät kaikki tähän, mutta tyttöjä en anna. Pääsimme jatkamaan matkaa kotiin. Siellä saimme asua kamarisa kun sotilaat asuivat tuvassa ja toisessa huoneessa.”

Sojan kotiin oli perustettu Neuvostoarmeijan ensihoitopiste, mihin haavoittuneet tuotiin ja ohjattiin sitten eteenpäin. Tätä asemaa hoiti naispuolinen sotilaslääkäri, joka ihastui Seijan kaulakoruun, jonka isä Rodion oli tuonut Valamosta muistoksi. Lääkäri pyysi saada korun, jotta se suojelisi häntä tämän sodan yli, puolestaan hän lupasi rukoilla Sojan puolesta ja vaihtokaupat tehtiin. Myöhemmin täällä Kaunialassa hän on edelleen vaihtokauppaan tyytyväinen sanoen ”hyvin on rukoillutkin, kun olen näin pitkälle päässyt.

Elämä miehitetyllä alueella jatkui normaaleja talon askareita tehden, Hautavaaran kauppa oli avattu, sieltä sai ostaa tarvikkeita Suomen rahalla. Mutta vapaus oli mennyt ja päällimmäisenä oli pelko ja huoli tulevasta. Neuvostoliiton toimesta perustettiin Terijoen hallitus, jota johti Otto Wille Kuusinen. Tämä Suomen Kansanhallituksen tarkoituksena oli hallita Neuvostoliiton talvisodassa valtaamille alueille perustettua Suomen kansantasavaltaa. Väestön mielialaa pyrittiin muokkaamaan neuvostomyönteiseksi propagandan avulla.

Soja täytti joulukuussa 15 vuotta. Vuosi vaihtui ja helmikuun alussa 1940 tuli yllättäen tieto, että väki siirretään pois sodan jaloista tilapäisesti, mutta mihin sitä ei kerrottu ja aikaa lähtöön oli vain muutama tunti. Mukaan piti ottaa lämmintä vaatetta ja ruokaa muutamaksi päiväksi. Niin alkoi kylmä kyyti kohti tuntematonta kuorma-autojen lavoilla talvisodan kovissa pakkasissa. Kaikki eivät kestäneet tätä hyytävää matkaa kestäneet, vaan menehtyivät. Hautavaaran kylän väki siirrettiin Neuvosto-Karjalan puolelle Interpoloskaan, joka oli entinen luostarialue ja viime ajat toiminut metsätyömiesten tukikohtana.

Majoituspaikat olivat ahtaat, ruoka niukkaa ja yksipuolista. Lapset ja vanhukset saivat pientä avustusta, mutta muiden piti tehdä työtä leipänsä eteen. Soja laskutaitoisena sai lipunmyyjän paikan neuvostosotilaiden saunalla. Työstä hän sai palkkaa ruplina, joilla puolestaan sai ostaa elintarvikkeita leirin kaupasta.

Maaliskuussa Suomi ja Neuvostoliitto solmivat välirauhan ja leirillä virisi toivo päästä takaisin Suomeen. Sai valita jääkö Neuvostoliittoon vai anooko päästä Suomeen. Jokaisen yli 15 vuotiaan piti täyttää lomake ” Anon päästä Suomeen” ja allekirjoitus. Lähes kaikki käyttivät tätä mahdollisuutta, vain 61 henkilöä jäi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon. Paluumatka toteutettiin toukokuun lopulla kuorma-autoilla ja rautateiden härkävaunuissa läpi kotoisten Suojärven maisemien Wärtsilän rajanylityspaikalle. Suomen puolella oli vielä 2 viikon karanteeni leiri. Valpo kuulusteli kaikki palanneet selvittääkseen, oliko Neuvostoliitto soluttanut mukaan vakoojia. Eikä syyttä, 4 epäiltyä löytyi, osa oli pestattu vakoojaksi pakosta, osa oman vakaumuksensa vuoksi.

Kaiken kaikkiaan vankina oli 1827 Suojärven asukasta, joista 105 henkilöä menehtyi tänä puolen vuoden aikana joukossa paljon lapsia. Akuliina, Seija ja Arvo selvisivät, heillä oli vahva halu selviytyä sekä luottamus tulevaan.

Kesäkuussa 1941 syttyi jatkosota, Suomi valtasi takaisin talvisodassa menetettyjä alueita. Simo veli kaatui elokuussa 1941.

Sojan kirjoitus – Mummon kotimaa

”Päästyämme vankeudesta välirauhan aikana saimme asua maalaistalossa Soisalon saaressa Kuopion lähellä. Siellä oli ihania ja auttavaisia ihmisiä, joita muistan kiitollisena.

Keväällä 1942 isä, äiti, Arvo-veljeni ja minä pääsimme takaisin kotiseudulle. Kotini oli hävitetty, mutta isäni rakensi uuden. Minä olin ensin talkootöissä teittenvarsia siivoamassa, mutta sitten pääsin topparoikkaan rautatietyömaalle. Koska Hautavaaran asemalla oli vain yksi asemamies, kävin tenttimässä opaskirjan asemamiehen työstä Suojärven asemapäällikölle ja sain työn. Sain myös postiaseman hoitajan paikan samassa asemaparakissa. Olin yksinään asemamiehenä öisinkin keskellä metsää, rajavyöhyke oli turvaton ja yhden yövuoroni aikana desantit veivät resiinan ja sain juosta 2 km vaihteelle ja takaisin.

Junat olivat tupaten täynnä, harmaa sotilaspuvun väri oli vallitseva. Pitkät junat kuljettivat kalustoa ja miehistöä rintamalle ja haavoittuneita sairaaloihin. Oltiin niin lähellä rajaa että sotapoikien ilmeet olivat vakavia. Joskus vilkutinkin tervehdykseksi rintamalle meneville sotilaille, 19-vuotias tyttönen harmaa sotilaspuvun takki päällä, sain kiitollisia katseita. Hautavaarasta siirryin Suojärven asemalle, mutta jatkuvien pommitusten vuoksi heinäkuun 14. päivä tuli määräys että naisten on lähdettävä sieltä.

Vanhempani olivat jo lähteneet Juhannuksen tienoilla 1944 muun siviiliväestön mukana evakkoon. Tiesin vain että he ovat jossain Soinissa päin. Soitin Soinin ja lähikuntien kansanhuoltoihin, mutta en löytänyt heitä. Seinäjoen asemalla tapasin tuttavan, joka kertoi, heidän olevan Perhossa. Mikä jälleennäkemisen riemu heidän tapaamisensa olikaan pitkän eron jälkeen. Sitten olin vielä varuskorjaamolla töissä sodan loppumiseen saakka ja palasin vanhempieni luokse Perhoon syksyllä 1944.”

Perhossa Seijan perhe asui Möttösen kylän Lampelan talossa. Möttösen raitilla asteli myös eräs nuori komea sotaveteraani Tauno Hakala. Hän huomioi heti nuoren kauniin karjalaisneitokaisen ja Taunolle tuli usein asiaa Lampelan taloon. Äiti Akuliina piti tästä rehdistä ja suorasta prihasta. Tosin Tauno kertoi, että hän ei aina oikein ymmärtänyt, mitä Akuliina sanoi, sillä Rodion ja Akuliina puhuivat Karjalan kieltä, joten Seijaa tarvittiin tulkiksi. Näin nuoret tutustuivat ja kirjoittelivat toisilleen viestejä pienille lapuille, mutta vikkelä ja nokkela pikkuveli Arvo selvitti viestit ja saattoi ilmestyä kolmantena pyöränä treffipaikalle, piti keksiä uusi kommunikointitapa. Seija käytti rautateillä morsetusta, Tauno hallitsi myös morse-aakkoset, niin he siirtyivät morsettamaan viestit toisilleen. Näin he olivat löytäneet yhteisen kielen. Tauno myös kertoi, että hän oli nähnyt Seijan, nuoren junanlähettäjän Hautavaaran asemalla junan ikkunasta lomamatkallaan. Ehkä Seija vilkutti juuri Taunolle. Karjala oli menetetty, mutta näin alkaa uusi, toivon, rakkauden ja jälleenrakennuksen aika – uusi tarina – Seijan, Taunon, Helenan ja Helmin tarina Perhon Taipaleen talossa.

Kalevi Kotilainen 12/2014

Kalevi ja Sini esittivät kirjoitelman Sojan 90- vuotis syntymäpäiväjuhlassa Kaunialassa 14.12.2014 vuoropuheluna siten, että Kalevi johdatteli anoppinsa Sojan ”Muuttolintusen tie” tarinaa ja Sini luki katkelmat Soja – mummonsa kirjoitelmista.