Heinäkuun loppupuolen iltahetki linja-autonkuljettaja Väinö Olavi Arosen keittiönpöydän ääressä Perhon Möttösessä. Pian sata vuotta ikää – ja muisti pelaa pirteällä ja ketterällä Perhon viimeisellä miesveteraanilla erinomaisesti. Hymy on herkässä vaikka vakavoitumisen paikatkin löytyvät tarinoinnin edetessä. Kokkolan terveyskontrollit ovat juuri takana, laserleikkausta silmiin on tiedossa. Oli pitänyt Ollen pitkän ja perusteellisen silmätarkastuksen päättteeksi kysyäkin, kumpi tässä on kyseessä, silmientarkastus vai ulkonäöntarkastus. Jälkikasvu pitää päivittäin yhteyksiä isäänsä, leskimieheen; kotiavustaja tulee arkiaamuisin käymään; pari nuorta poikaa alkoi juuri leikkaamaan omakotitalon nurmikkoa. 

Lapsuudesta ja nuoruudesta

Väinö Olavi Aronen syntyi 30. päivänä marraskuuta 1923 Asikkalassa, Etelä-Hämeessä. Perheeseen kuului vanhemmat ja seitsemän lasta, Väinö toiseksi vanhimpana, elossa on vielä velipoika. Olle-lempinimellekin saatiin selitys lapsuudesta: Väinön isän nimi oli myös Väinö ja vanhempien tarkoitus oli käyttää pojasta nimeä Olavi. Se ei kuitenkaan käyttöön vakiintunut vaan muotoutui perheen suussa sujuvasti Olleksi. Ollena Aronen Perhossakin edelleen tunnetaan.

Jo pikkupoikana syntyi kiinnostus linja-autoihin – siltä alalta kehkeytyikin miehelle varsinainen ammatti linja-autonkuljettajana. Väinö lähti maailmalle jo nuorena. Ammattiajokortti oli saatava, sen hänelle myönsi erityisluvalla presidentti Kyösti Kallio vuonna 1939, Väinö oli nimittäin vasta 16-vuotias. Aluksi Väinö kertoi ajaneensa nelisen vuotta puutavararekkaa Karstulan, Soinin, Ähtärin seuduilla. Myöhemmin oli linja-autokortin suorittamisen vuoro.

Sotavuosien alkuajoilta Arosella on erityinen mieleenjäänyt ”kuljetusmuisto”: Valamon luostarista siirrettiin munkkiveljeskunta kolmella kuorma-autolla Suomen puolelle Kannonkoskelle Kannonsahan koululle majoitukseen. Yksi kuljettajista oli Väinö Aronen. Kymmenet munkit päätyivät ikoneineen ja muine omaisuuksineen asumaan vuodeksi tälle seudulle, kunnes sitten siirtyivät Heinävedelle luostarielämää aloittamaan. Väinö kävi paikalla myöhemmin ja kertoi enää vain yhden näistä kuljettamistaan munkeista olleen elossa. 

Jatkosotaan lähtö oli Arosella edessä 18-vuotiaana vuonna 1942. Karjalan taistelut ja Lapin sodan kokemukset ovat jääneet taakse. Väinö haavoittui Lapin sodassa, sillä kranaatinsirpale lävisti toisen keuhkon. Rintamalla Aronen toimi taistelulähettinä, komppanianpäällikön autonkuljettajana ja miehistönkuljetusvaunun kuljettajana. Autonkuljettajilla oli kysyntää; Aronen kertoo myös kouluttaneensa muita näihin tehtäviin. Viimeisten viikkojen perääntymisvaihe vuonna 1944 on jäänyt ikuisesti mieleen: Viipurinlinnan torniin vaihtui Suomen valtiolipun paikalle Neuvostoliiton lippu.

Siviilielämää

Siviili koitti ja linja-autonkuljettajan työ jatkui – merkittävä pysähdys sattui Soinin Kolunkylän kaupassa: siellä Väinö tapasi tulevan puolisonsa Elli Esteri Autioahon (1924 – 2021). ”Kun kerran katsoi myyjättären silmiin sinisiin…” laulahtaa Olle. Pariskunta avioitui vuonna 1946 ja muutti sittemmin kahden tyttärensä ja poikansa kanssa Perhon Möttöseen asumaan vuonna 1952. Aluksi Karstulan Liikenne ja sen jälkeen liikennöitsijä K. A. Hämeenniemi Lapualta tarjosivat työpaikan linja-autonkuljettaja Väinö Aroselle. 

Kahdessakymmenessä vuodessa reitti Möttönen – Vimpeli – Lapua – Seinäjoki tuli kaahattua joskus todella sata lasissa: joidenkin matkustajien piti nimittäin ehtiä ajoissa Seinäjoelta lähtevään junaan. Matka on 152 kilometriä suuntaansa. Sitä reissattiin kesät, talvet, kuutena päivänä viikossa. Tutuksi tulivat niin kuljettaja kuin asiakkaatkin sekä tavarantoimittajat. Kuljettajana ja rahastajana Olle kertoo kätelleensä jokaisen matkustajan – kättelyitä laskujen mukaan lienee kertynytkin noin neljä miljoonaa. Linja-autoilla matkattiin paljon, asiakkaita oli monenlaisia, mutta Aronen painottaa, että hänen periaatteisiinsa kuului aina tasapuolinen ja samanlainen kohtelu kaikkia kohtaan. Tutusta ja turvallisesta Hämeenniemen kuskista pidettiin.

Autonkuljettajan työ päättyi vuonna 1973. Hämeenniemen vakiolinjan lisäksi oli toki ollut muitakin satunnaisempia ajoja ja turistiliikennöintiä. Nyt oli aikaa harrastuksille, mm. kalastamiselle ja matkustelulle. Aronen on toiminut aktiivisesti myös Perhon sotaveteraanien ja sotainvalidien yhdistyksissä puolisonsa kanssa. Perhon itsenäisyyspäivien juhlissa Väinö Aronen on ollut aina paikalla; kutsuttuna kunniavieraana on erityisesti mieleen jäänyt itsenäisyysjuhla presidentin linnassa joulukuussa 2022. 

Väinö Olle Aronen on kulkenut pitkän matkaa mukana Suomen ja maailman historiassa ja kehityksessä. Hän muistelee kipeitä ja hankalia 1920-30-luvun vuosia ja myöhempiä sotavuosia – kaikesta on vain luovittava läpi. Eteenpäin on katsottava, maailmassa on paljon hyvää, hyvät ja toisenlaiset lähtökohdat nuorille. Kannustava ote kasvatuksessa on paikallaan, rehellinen työ ja yritteliäisyys tavoitteena. Huolta tuottavat mielenterveysasiat, välinpitämättömyys ja vetämättömyys, joita osin kadonneet arvot ruokkivat. ”Kädet ristiin nyky-Suomen puolesta”, sanoo veteraani. Perhossa pienellä paikkakunnalla on ollut hyvä elää, maantieteellisesti ollaan hieman etäällä kaikesta – hyvä vai huono asia.

Olle toteaa olevansa elämäänsä tyytyväinen, päivääkään ei vaihtaisi pois. Sopivan huoleton asenne vie eteenpäin, pikkuasioihin ei kannata takertua, se on hänen filosofiansa. Milloin Väinö Olavi on viimeksi ollut linja-auton kyydissä? Onnibussin yläkerrassa on ajeltu vajaa vuosi sitten, kertoo hän. Nyt on oma Satanen lasissa -merkkipäivä jo hyvin lähellä. Satavuotiaita on Suomessa noin 200, tilastoi Olle.

Teksti ja kuva Mirja Siironen