Kokouksia ja tapahtumia

29.11.2018 Syyskokous Perhon ammattiopistolla, ”mollilla”

4.4.2018 Kevätkokous vanhalla kirkonkylän kansakoululla

Lokakuu 2017 Syyskokous Jängän urhelilutalolla

Syyskokousväkeä Jängällä 2017

Maaliskuu 2017 Kevätkokous seurakunnan Kulmakivellä

1.12.2016 Syyskokous St1:llä

5.4.2016 Kevätkokous nuopparin kotiseutuarkistossa

24.11.2015 Syyskokous Möttösen koulun perinnepirtillä

syyskokous02syyskokous01syyskokous03

11.10.2015 Risto Känsälän esitelmä perholaisesta kirkkorakentamisesta

PERHON KELLOTAPULIN VAIHTEITA

Millainen oli Perhon tapuli ennen vuotta 1840?

Varmaankin vuosikymmenien hartaan toiveen, monien vuosien suunnittelun ja parin vuoden monivaiheisen rakentamisen jälkeen valmistui perholaisille oma Herran huone Jängänharjulle vuonna 1782. Töitä oli johtanut kaustislainen talollinen ja rakennusmestari Matti Matinpoika Kuorikoski (1741-1800). Jo kirkon valmistumisvuonna olivat Perhon isännät hankkineet ensimmäisen kirkonkellonsa, mutta pienellä seurakunnalla ei ollut riittäviä voimavaroja varsinaisen kellotapulin pystyttämiseksi.

Jonkinlaisen kellotelineen tai pukin he luonnollisesti pystyttivät uudelle kellolleen, joka oli Tukholmassa valettu, iso ja kaunisääninen. Kellon kyljen tekstit kertovat seuraavaa: ” Herra Doctorin Anders Chydeniuxen ollessa kirckoherrana ja provastina Kockolasa ja herran v. pastorin Henric Hedbergin Cappalaissa Ylivetelin seurakunnasa 1782 on tämä kellå ostettu Perhån uden Cappelin asuvaisilda.” Kellon yläreunaan on valettu teksti: ”Älä pelkää sinä piskuinen lauma. Luc. 19 v. 39”. Aivan kellon alareunaan kiertää teksti: ”Denna Klocka är guten till Perhå Capell af Johan Jacob Mårtenson i Stockholm”.

Mihin ja kuinka tämä kello oli ripustettu, on jäänyt historian hämärään. Yksinkertaisimmillaan kello saattoi roikkua vaakahirressä, joka olisi voinut olla kahden hirren ja näitä tukeneiden vinohirsien välissä tai tukihirsien välissä olevassa akselissa. Kellolla oli todennäköisesti pieni katos suojanaan. Jotakuinkin tällaisen kellotelineen oli Matti Kuorikoski heitä opastanut rakentamaan samalla, kun hän ohjasi kirkon pystyttämistä. Kelloa soitettiin varmaankin pitkästä nahkahihnasta vetämällä.

Sen verran vaatimattomaksi yksinkertainen kellopukki lienee puolessatoista vuosikymmenessä perholaisten mielestä käynyt, että 1700-luvun lopun vuosina ryhdyttiin miettimään uuden ja varmasti myös isomman kellotelineen tai tapulin pystyttämistä. Koko Kokkolan suurpitäjä – myös Perhon talolliset – olivat 1700-luvun lopulla vaurastuneet etenkin tuottoisan tervanpolton ansiosta sekä laivanrakennukseen tarvittavan järeän puutavaran myynnillä. Sen vuoksi heillä alkoi olla varaa suunnitella myös oikeata kellotapulia. Työnjohtajaksi ja rakennusmestariksi kutsuttiin perholaisille jo ennestään tuttu mies, talollinen Matti Kuorikoski. Hänen johdollaan oli Kaustiselle Kappelinkankaalle pystytetty vuonna 1778 komea kellotapuli, joka oli Perhon isännille varmasti Kokkolan markkinamatkojen varrelta mieleen jäänyt rakennus.

Matti Kuorikosken johdolla Jängänharjulle valmistui kesän 1799 kuluessa uusi ja ehompi tapuli. Sen rakenteista on vain vähän tietoja eikä siitä ole säilynyt minkäänlaista piirustusta tai kuvaa. Liioin perholaiset eivät hakeneet kellotapulilleen mitään viranomaisten rakentamislupaa. Tapuli tehtiin omin luvin ja omin voimin. Kellotapulin kivijalan päällä on muutaman hirsikerroksen muodostama moninkertainen kehikko. Sen päälle on pystytetty pitkistä ja kookkaista hirsistä neljä suurta ja moninkertaisin rakentein toisiinsa sidottua telinettä, joiden väliin mahtui kolme kelloa.

Tämän Matti Kuorikosken kellotapulin ulkomuodot ovat olleet lähes varmasti silmin nähtävän toisenlaisia kuin nykyisen tapulin ulkonäkö. Torni, jos sitä on ollenkaan ollut, on näyttänyt ehkä sirommalta ja pienemmältä, kaikki kattopinnat jyrkemmiltä ja seinät ovat todennäköisesti olleet pystylaudoitetut. Tapuli on mahdollisesti ollut myös punamullalla maalattu samoin kuin vanha kirkkokin. Vuonna 1819 nimittäin seurakunta hankki kokkolalaiselta kauppias Lithéniltä tynnyrillisen punamultaväriä, josta keitettiin maali ainakin kirkon ja todennäköisesti myös tapulin seiniin.

Perhon nykyinen kellotapuli ja sen tyylipiirteet

”Warjele jalkas koskas menet Jumalan Huoneseen. Ja tule kuuleman. Se on parembi kuin tyhmäin uhri jotka ei tiedä että he paha tekewät. Salom.San. 4:17.

Tämä Tapuli on Ylös Ragettu. Simon Wilhl. Kirko Herran Apeen Grenin Aikana 1840. Malttu 1841.”

Tällainen teksti on kirjoitettu vanhanaikaisella fraktuuralla Perhon kellotapulin kirkonpuoleisen oven otsalautaan. Kirjoitus on arvokas todistus siitä, milloin tapuli on korjattu eli ylösrakennettu. Tekstin laatija on saattanut olla veteliläisen ruotusotamiehen poika Henrik Id, joka oli Perhonjokilaaksossa 1800-luvun alkupuolella kiertänyt maalari ja puuseppä. Hän oli maalannut mm. Perhon kirkon penkit ja sisätiloja vuonna 1821.

Jo viittä vuotta ennen kellotapulin korjausta elokuussa 1835 Perhon kappelinkokouksessa oli esillä asia tapulin merkittävästä korjauksesta, jota varten päätettiin puutavara hankkia seuraavana talvena ja koko korjaustyö oli tarkoitus aloittaa jo seuraavana keväänä. Jostain syystä korjaustyö kuitenkin lykkääntyi tuolloin.

Vuoden 1840 tapulin remontin ansiosta Jängänharjulla seisoo nykyisin komea kellotapuli. Sen ulkoasu muodostuu kolmesta osasta: kookas alaosa, keskiosa eli kellohuone ja torni. Kutakin osaa suojaa kupera kattopinta, joka taittuu räystäissä loivasti laskevaksi ja suoraksi. Räystäiden alla on klassistinen kolminkertainen koristelistoitus.

Rakennuksen alaosassa vastakkaisilla sivuilla kirkon puolella ja sen vastaisella sivulla tapulia ovat kiviportaat ja kookkaat pariovet. Mahdollisesti näitä portaita pitkin ja läpi tapulin on aikoinaan kuljettu kirkkomaalle ja kirkkoon. Vanha lyijykynäpiirros nimittäin osoittaa, että kirkkomaa rajautui aikoinaan tapulin seinään ja kiviaidan viertä nousi tie suoraan kohti tapulin ovea. Tästä saa käsityksen siitä, että tapulin alaosa oli myös kirkkomaan porttina. Samasta syystä tapulin alaosan nimenä on käytetty myös nimitystä ”läpikäytävä”.

Tapulin keskiosassa on jokaiselle neljälle suunnalle kolme valkoisten pilareiden toisistaan erottamaa kelloluukkua, joista nykyisin tosin vain osa on avattavia. Kellohuoneen yläpuolella on kahdeksankulmainen torni, jonka huipulla on kookas pallojalkainen risti. Kaikki tornin ja kellohuoneen luukut on laudoitettu ns. sulkapaneloinnilla. Tapulin alaosa on vuorattu vaakalaudoituksella.

Perhon tapulin peruspiirteet ovat samat kuin yleensä vanhassa perinteisessä pohjalaisessa ns. renessanssitapulissa, joka syntyi jo ennen isoavihaa 1600-luvun lopulla ja joka muoto säilyi pohjalaisten tapulien perusmuotona aina 1800-luvun alkukymmenille saakka. Perhon kellotapuli kuuluu viimeisten selvästi tunnistettavien kolmikerroksisten pohjalaisten renessanssitapulien ryhmään. Siinä on kuitenkin yksi mielenkiintoinen rakenteellinen poikkeus: tapulin alin osa on rakennettu pystypiirurakenteena jo vuonna 1799 pystytetyn kellotelinerakennelman ympärille. Sitä vastoin kaikissa muissa pohjalaisissa renessanssitapuleissa alin osa on aina hirsirunkoinen ja tämän alaosan hirsirungon päältä kohoavat ns. kellotelineet.

Perhon tapulin rakenteen erityisyyttä on vaikea selittää. Yksi mahdollinen syy saattoi olla se, että tapulin rakentaminen alaosaltaan hirsirunkoisena olisi varmaan tullut kalliimmaksi kuin muutamien tavattoman pitkien ja sinänsä kalliiden puiden hakkaaminen Perhon laajoista erämaista. Suuria laivanmastopuitahan Perhosta oli totuttu kuljettamaan Kokkolan rannikon laivaveistämöille jo sukupolvien ajan. – Ja pitkiä puitahan Perhossa tuolloin vielä riitti.

Yksityiskohdissaan Perhon tapuli noudattaa kuitenkin kirkonrakentaja Heikki Kuorikosken käyttämiä tyylipiirteitä varsinkin kattomuotojensa ja räystäslistoitustensa osalta. Esimerkiksi tapulin tornin muodot ovat tunnistettavasti juuri Heikki Kuorikosken käsialaa ja hyvin samankaltaiset kuin mm. hänen laatimassaan Töysän kirkon tornisuunnitelmassa vuodelta 1825. Vuoden 1840 korjauksen jälkeen tapulissa ei liene tehty mitään ulkonäköä muuttaneita mainittavia korjauksia. Ainoastaan vanhan kirkon oven pielessä aikoinaan sijainnut Puu-Matti, perholaisten oma vaivaisukko, siirrettiin nykyiselle paikalleen tapulin seinän vierelle vanhan kirkon purkamisen yhteydessä.

Tapulin kellotelineessä riippui yksi ainoa kello aina vuoteen 1876 saakka, jolloin se sai rinnalleen isomman kellon. Sen hankinnasta kertoo kylkeen valettu teksti: ”Perhon seurakuntalaisten yhteisesti ostama v. 1876”. Kellon kylkeen on sijoitettu lisäksi seuraava muistolause:

”Seisahdu, oi, matkalainen

riennä Herran huoneeseen

täältä äänein kutsuvainen

sua käskee etehen Herran kaikkivaltiaan”.

Kuorikosket ja Perhon tapuli

Perhon kirkot ja kellotapulit liittyvät monin tavoin kaustislaisen Kuorikosken kirkonrakentajasuvun vaiheisiin. Suvun ensimmäinen kirkonrakentaja, talollinen Matti Matinpoika Kuorikoski (1741-1800) johti Perhon ensimmäisen kirkon rakennustöitä ja hänen neuvoillaan ja suunnitelmillaan varmaankin ensimmäinen kelloteline valmistui. Vuotta ennen kuolemaansa Matti Kuorikoski kävi johtamassa uuden kellotapulin rakentamista kesällä 1799. Kaustisen kirkon ja kellotapulin rakentamisen ohella juuri Perhon vanha kirkko ja vuoden 1799 tapuli ovat Matti Kuorikosken tunnetut kirkolliset rakennustyöt.

Kun Perhon tapulirakennus sitten perin pohjin korjattiin ja muutettiin nykyisen muotoiseksi, töitä johti Matin poika Heikki Kuorikoski (1772-1847). Hän oli tuolloin jo 68-vuotias kokenut rakennusmestari, jolla oli takanaan jo noin neljän vuosikymmenen pituinen työura. Kaikkiaan rakennusmestari ja kirkonrakentaja Heikki Kuorikosken tuotantoon kuuluu noin kahdenkymmenen kirkon ja kellotapulin pystyttäminen sekä lukuisten korjausrakennustöitten johtaminen. Perhon tapulin jälkeen vanha mestari pystytti vielä Kärsämäen tapulin, valvoi Kaarlelan kivikirkon korjaustöitä ja saattoi valmiiksi Vetelin nykyisen kirkon. Huomattavista ansioistaan hänelle myönnettiin Pyhän Wladimirin ritarikunnan ansiomitali, jossa oli teksti ”Hyödyllisestä”.

Vielä kolmaskin Kuorikoski liittyy Perhon seurakunnan rakennustoimintaan. Kun Perhon nykyisen kirkon rakentamista alettiin suunnitella, mukana suunnitelmia laatimassa oli Heikki Kuorikosken pohjanpoika Juho Jaakko Kuorikoski eli Rauma (1841-1918). Hän oli suvun neljännen polven kirkonrakentaja ja suvun viimeinen rakennusmestari. Hänen kuollessaan päättyi noin 140 vuotta pitkä, neljän sukupolven mittainen ja yhteensä 15 mestarin käsittävä kirkonrakentajasuku.

Kaiken kaikkiaan Perhon nykyinen kellotapuli on pitkän rakennusperinteen ja kahden tahon yhteistyön hyvä tulos: Perhon seurakunnan jäsenten ja Heikki Kuorikosken. Vanha rakennusmestari korjasi ja uudisti Perhon seurakuntalaisille sellaiset tapulin, jota nämä pitivät muodoiltaan kauniina ja rakenteiltaan vahvana. Kun korjaustöiden yhteydessä viranomaiset sivuutettiin eivätkä ne päässeet vaikuttamaan korjattavan rakennuksen malliin, muotoon tai yksityiskohtiin, rakennus kuvastaa paikallisia perholaisia rakennustaiteellisia tyylikäsityksiä.

Risto Känsälä, maakunta-amanuenssi, Seinäjoki

 

18.3.2015 Kevätkokous Oksakosken koululla

11.11.2014 Syyskokous kirkonkylällä

Kotiseutuyhdistys kokousti kirkonkylällä

Perhon kotiseutuyhdistyksen syyskokous pidettiin tiistai-iltana 11.11.2014 kirkonkylällä Mikin Grillin kokoustilassa. Yhdistys jatkaa kylille jalkautumistaan: viime keväänä oltiin Korkiakankaalla, viime syksynä Kokkonevalla, edellisenä keväänä Salamajärvellä jne. – ja nyt oli kirkonkylän vuoro.

Sääntömääräisessä syyskokouksessa käsiteltiin vuoden 2015 toimintasuunnitelma ja talousarvio. Kannatusjäsenmaksu pysyy ennallaan, kahdeksassa eurossa; maksaneita jäseniä on noin 80. Yhdistyksen puheenjohtajana jatkaa Mirja Siironen, johtokunnan jäseninä Olavi Poikola, Leena Poranen, Pekka Riihimäki, Irene Poranen, Pekka Flink, Tarja Pohjonen, Jorma Laajala ja Outi Leväniemi. Toiminnantarkastajana on Jorma Koivuniemi.

Kotiseutumuseoa pidetään auki tulevana kesänä, museon katon kuntoa tullaan tarkastamaan. Kokkonevan taistelupaikka ja Hauta Perho -muistomerkeille laitetaan uudet vihkolaatikot vierailijoita varten. Kotiseutuarkisto kirjaston alakerrassa on myös valmis vastaanottamaan yhdistysten, järjestöjen ja yksityisten kirjallista materiaalia säilytettäväksi; asiointi kirjaston kautta. Yhdistyksen julkaisujen myyntiä jatketaan paikallisissa liikkeissä, kunnantoimistolla ja kirjastolla.

Kokouksen jälkeen kahvittelun lomassa kuultiin kokousväen muisteluita ja tarinoita asiasta jos toisestakin. Merkittävän kotiseututyön on tehnyt Olavi Flink avustajineen laittamalla opasteen ”Hämäläisten kalakellari” vanhalle kalakellarille Leskelän talon läheisyydessä. Samainen kellari on kuvattuna jo Samuli Paulaharjun kirjassa Suomenselän vieriltä. Samalta suunnalta löytyy myös Jylhän 1930-luvun lento-onnettomuuden muistomerkki, jonka pystyttämisessä kyläläiset ovat olleet aktiivisia.

Tilaisuuteen oli kutsuttu myös kaksi pitkään Perhon kirkonkylällä asunutta henkilöä muistelemaan ja kertomaan paikallisista asioista. Pekka Lindholm on kotoisin Petäjävedeltä, joten hänen varsinainen ”kirkonkylänsä” on paikallisissa lapsuusmaisemissa. Perho on muodostunut entiselle kunnanjohtajalle kuitenkin kotipaikkakunnaksi 40 vuoden asumisen myötä. Paljon on Perhon keskusta muuttunut asuinalueiden kaavoituksen ja rakentamisen kautta. Viimeisimpinä muutoksina näemme Perhonjokirannan maisemointityön kauniin tuloksen; alueitten jatkuvaa hoitoa vain tarvitaan, peräänkuulutti Lindholm. Kunnallismiehenä hän kertoi merkittävästä lainsäädännön uudistamisesta 1970-luvulla, joka sysäsi alulle monia kunnallisiakin uudistuksia; aina jälki ei ole ollut toivotunlaista, kun tullaan nykypäivään.

Kotiseutuun ja ihmisen juuriin liittyen Pekka Lindholm painotti ihmisten henkistä hyvinvointia: mitä enemmän on ihmisiä yhdistäviä asioita, sen parempi. Myös perholaisessa luonnossa Lindholm näkee arvonsa: ”hiljaisuus” kävisi kaupaksi matkailijoille taatun laadun ja turvallisuuden kriteerien täyttyessä. Tässä vaiheessa Ellen Lehtimäki hauskuutti yleisöä ja kertoi juhannusvieraistaan, jotka hän päätti viedä hiljaisuudesta nauttimaan Koirasalmen erämaahan. Mutta voi sitä autojen paljoutta paikalla – moni muukin oli lähtenyt juhannushiljaisuuden perään!

Toinen kutsuvieraamme oli siis Ellen Lehtimäki, Kellokoskelta kirkonkylälle vuonna 1965 muuttanut perusperholainen. Kellokosken maisemakin on sittemmin muuttunut, ikävä on ollut oman kylän ihmisiä. Lehtimäki teki pitkän työuransa, 36 vuotta, keskuskoulun käsityönopettajana eli nykytermein tekstiilityönopettajana. Kouluaihe kirvoittikin kokousyleisössä varsinaisen koulumuistelujen sarjan. Monet paikalla olevista olivat olleetkin Lehtimäen oppilaina, hyvin muistoin.

Kirkonkylälle muutettuaan Ellen Lehtimäki asui kunnantalon asunnossa, josta muistona olivat mm. samassa rakennuksessa sijainneet hammaslääkärin tilat ja erityisesti hammashoitoon kuuluvat tuoksut. Omakotitalon tontti löytyi Pappilantien varresta; samaan aikaan rakennettiin mm. paikallisten tuntemaa Särkilahden taloa ja nykyistä Taito Salosen taloa. Rakennusmiehet olivat perholaisia osaajia. Yksittäisiä muistinpilkahduksia menneiltä ajoilta olivat mm. maidonhaku maitohinkkiin Peritalon kaupasta ja kauniilla käsialalla kirjoitetut KPOn laskut!

Paljon jäi vielä tarinoita kertomatta mutta marraskuinen ilta oli jo pitkällä ja kotiinlähdön aika. Seuraavaa kevätkokousta kaavailtiin lähtötunnelmissa jo alustavasti Porasen kylälle.

Mirja Siironen

 

5.11.2013 Syyskokous Kokkonevalla

14.7.2013 Kotiseutumuseo 50 vuotta

Museon 50-vuotisjuhlan juhlaesitelmä

Arvoisa juhlaväki,

Suomea voi hyvällä syyllä sanoa museoiden maaksi. Suomessa on yhteensä yli 1 000 museota eli yksi museo 5 000 asukasta kohti. Näin ollen Suomi on väkilukuun suhteutettuna yksi maailman museorikkaimmista maista.

Suomen museolaitos on jaettu ammatillisiin museoihin ja muihin museoihin. Ammatillisia museoita ovat valtakunnalliset museot, maakuntamuseot, aluetaidemuseot ja valtakunnalliset erikoismuseot. Nämä museoammatillisesti hoidetut museot vastaavat alueellisesti tai alakohtaisesti museotoimen kehittämisestä.

Ehdoton enemmistö Suomen museoista on kuitenkin paikallismuseoita, joiden toiminta perustuu vapaaehtoisuudelle. Paikallismuseot ovat syntyneet kulttuuriperintöharrastuksen, kotiseuturakkauden ja keräilijöiden aktiivisuuden tuloksena. Museot tallentavat ja esittelevät kukin oman alueensa kulttuuriperintöä. Paikallismuseoilla onkin suuri merkitys paikalliselle identiteetille ja yhteenkuuluvuudelle. Ne tukevat alueiden omaleimaisuutta ja perinteitä ja tarjoavat myös mahdollisuuden vapaaehtoistyöhön ja yhteisölliseen osallistumiseen.

Ensimmäiset paikallismuseot perustettiin Suomessa jo 1800-luvulla. Viime sotien jälkeen Suomessa perustettiin runsaasti kotiseutuyhdistyksiä, joiden yhtenä päätavoitteena oli kotiseutumuseoiden perustaminen. Tähän aikakauteen ajoittuu myös Perhon kotiseutumuseon syntyhistoria. Kotiseutuyhdistys Perhossa oli perustettu vuonna 1950. Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1960, yhdistys osti kirkon vieressä olevan viljamakasiinin Perhon manttaalikunnalta. Tähän tulevaan museoon yhdistys alkoi kerätä talonpoikaisesineistöä eri puolilta Perhoa. Yleisölle museo avattiin 14.7.1963, 50 vuotta sitten.

Nykyisessä museossamme on varsin kattava kokoelma talonpoikaisajan esineistöä. Lisäksi 155-vuotias viljamakasiini luo museoon oikeanlaista vanhan ajan talonpoikaistunnelmaa. Myös museon sijainti aivan keskellä kirkonkylää on valttikortti, joka houkuttelee ohikulkijoita pysähtymään ja tutustumaan vanhoihin esineisiin.

Kotiseutuyhdistyksen ja muiden kuntalaisten aktiivinen panos on ollut museon olemassaolon ja toiminnan kannalta elintärkeää. Oman kulttuuriperinnön vaaliminen esinelahjoitusten, talkootöiden ja muun toiminnan kautta on tarjonnut kuntalaisille mahdollisuuden yhteiseen tekemiseen ja kiinnostumiseen oman pitäjän historiasta ja kulttuurista. Perhon museo on myös vuosien ajan tarjonnut paikallisille nuorille mahdollisuuden työllistyä kesäkuukausiksi.

Paikallismuseoiden paikallinen merkitys on kiistaton. Paikallismuseotoiminnan arvo on myös valtakunnallisesti tunnustettu. Varsinkin viime vuosina paikallismuseoiden asemaan ja rooliin on kiinnitetty erityistä huomiota. Pari vuotta sitten Museovirasto julkaisi Paikallismuseon työkirjan museoiden toiminnan kehittämisen apuvälineeksi. Viime vuonna puolestaan valmistui opetus- ja kulttuuriministeriön asettaman paikallismuseotoiminnan kehittämistyöryhmän loppuraportti, jossa selvitettiin paikallismuseoiden tilannetta ja kartoitettiin paikallismuseotoiminnan kehittämisalueita.

Paikallismuseot ovat kuitenkin monien haasteiden edessä. Kuntarakenteiden mahdollisesti uudistuessa on tärkeää pitää huoli, että museoiden asema säilyy myös uudistusten myllerryksissä. Lisäksi pienet taloudelliset resurssit rajoittavat paikallismuseoiden toimintaa. Merkittävä osa paikallismuseoiden tuloista koostuu niiden omasta varainhankinnasta. Museovirasto kuitenkin myöntää vuosittain erilaisia avustuksia, joita kannattaa ehdottomasti hakea. Avustusta voi saada esimerkiksi näyttelyiden uudistamiseen, museotoiminnan suunnitteluun, museorakennusten kunnostustöihin, perinneaineistojen keruuseen ja tallentamiseen ynnä muuhun. Museovirastolta voi saada avustusta myös innovatiivisiin kehittämishankkeisiin.

Paikallismuseotoiminnan kehittämisessä on tärkeää tuottaa erilaisia toimintamalleja paikallisväestön aktivoimiseksi. Esimerkiksi yleisötapahtumat, muistelutilaisuudet tai vanhojen esineiden keräyskampanjat siirtävät perinnetietoutta eteenpäin ja saattavat tavoittaa uusia toimijoita mukaan museotyöhön.

Perhon kotiseutuyhdistys on vuosien varrella järjestänyt monia hienoja museotoimintaan ja kulttuuriperintöön liittyviä tapahtumia, kuten kotiseutukierros ja erilaiset yleisötilaisuudet. Vuonna 2012 kirjastolla oli vanhojen valokuvien näyttely, jonka järjestämisessä kotiseutuyhdistys oli aktiivisesti mukana. Kaikki tällainen toiminta on omiaan virittelemään kuntalaisten kiinnostusta kulttuuriperintöön ja paikallismuseotoimintaan.

Erinomainen perinteenkeruumuoto Perhossa on ollut kotiseutuyhdistyksen lukemistojen julkaisu. Kirjoituskilpailujen myötä lukemistoihin on saatu kerättyä perholaisten muisteluita kulloiseenkin teemaan liittyen. Lukemistoja on tähän asti kertynyt jo viisi.

Seuraava askel Perhon paikallismuseotyön parissa voisi olla laajentaa oman paikkakunnan tallennus ja dokumentointi ulottumaan aina tähän päivään asti. Tällaisessa nykydokumentoinnissa tallennetaan siis nykyisyyttä, tätä päivää. Tallennusaiheissa vain mielikuvitus on rajana. Esimerkkiaihe voi olla vaikka perholaisen nuoren koulupäivä, jossa valitun nuoren elämää seurataan yhden koulupäivän ajan esimerkiksi valokuvaamalla, haastattelemalla ja kirjoittamalla dokumentointipäiväkirja päivän kulusta. Dokumentoinnin aiheena voi olla myös vaikkapa jokin työ- tai toimintatapa, jonka tiedetään tulevaisuudessa katoavan tai muuttuvan olennaisesti. Tällaisin tavoin nykypäivää voidaan tallentaa jälkipolville jo ennen kuin siitä tulee menneisyyttä.

Minulle Perhon kotiseutumuseolla on henkilökohtaisesti tärkeä merkitys. Museo tarjosi minulle elämäni ensimmäisen työpaikan vajaa kymmenen vuotta sitten. Kyseessä oli samalla unelmatyö minulle historiasta kiinnostuneelle nuorelle. Kaiken kaikkiaan olin museossa töissä kolmena eri kesänä. Museossa vietetyt kuukaudet antoivat paitsi eväät työelämään, myös sysäyksen museoalalle ja museologian opintoihin. Työkokemukseni Perhon museossa on avannut myöhemmin portteja myös muihin museoalan töihin.

Perhon kotiseutumuseo on meidän kaikkien perholaisten yhteinen museo. Olkaamme ylpeitä museostamme ja kotiseuturakkaudestamme. Vaalikaamme kulttuuriperintöämme myös tulevaisuudessa!

Esfir Linna, Keski-Suomen museon projektitutkija

 

Perhon kotiseutumuseo 50 vuotta

Perhon kotiseutumuseo täytti 50 vuotta heinäkuun 14. päivänä 2013. Tämä perholaisen kulttuurin merkkipaalu sai myös viisikymmenpäisen juhlaväen koolle sateisen sään saattelemana seurakuntatalolle. Museorakennuksen äärelle oli tarkoitus kokoontua, mutta hyvä vaihtoehto löytyi täältäkin.

Kirkkomaan maisemaan kuuluu Valter Thomén arkkitehtuurin näyte, Perhon kirkko vuodelta 1903. Tapuli kirkon vieressä on vuodelta 1799, taustalle jäävät Hiljaisuuden maja ja uudenuutukainen virastotalo pappilan vanhan aitan seurassa. Ulkoisen muodonmuutoksen kokeneen hautausmaan povessa nukkuvat monet lähiomaisemme ja sankarivainajat. Perhonjoki, Jängänharju ja Sahin maisema piirtyvät ympärillemme.

Tälle paikalle, kirkkomaan viereen, perholaisten isäntien ja kruunun päätöksellä Kinnusen veljekset rakensivat viljamakasiinin, lainajyvästön, vastaamaan talonpoikien tarpeeseen, kun siemenviljasta oli pula ja kun Suomenselän halla oli vienyt sadon. Viljamakasiini, nykyinen museomme, valmistui veistohirrestä vuonna 1858 – ikää rakennuksella on siis 155 vuotta. Kaksinkertaiset seinät, viljasiilot ja kaksikerroksisuus osoittavat rakentajien ammattitaitoa. Ulkopuolen lautavuoraus ja pärekatto kuuluvat kuvaan. Portaat ovat vanhat, porraskaiteet 2000-luvun työtä.

1960-luvulla toiminnassaan aktivoitunut Perhon kotiseutuyhdistys osti rakennuksen Perhon kylän manttaalikunnalta sadalla markalla 5.10.1960. Kauppakirjan allekirjoittivat talolliset Eino Poranen ja Ilmari Taipale ja kotiseutuyhdistyksen puolesta puheenjohtaja Onni Peritalo ja sihteeri Tauno Linna. Vuonna 1963, heinäkuun 14. päivänä, viljamakasiini avattiin ensi kertaa museona yleisölle. Sitä ennen monet kotiseutuaktiivit olivat keränneet Perhosta monimuotoista talonpoikaisesineistöä museotiloihin. Tästä esineistöstä ja 2000-luvun museotoiminnasta laajemminkin esitelmöi juhlassamme myöhemmin perholaissyntyinen Esfir Linna: Keski-Suomen museon projektitukija on perehtynyt paikalliseen esineistöön erityisesti Perhon museoesittelijänä useampana kesänä oltuaan ja kouluttauduttuaan museoalan ja historian ammattilaiseksi.

Erityisesti nykyään myös opetus- ja kulttuuriministeriö näkee arvot paikallismuseoiden kehittämisessä. Museot kertovat paikallisuudesta, museoiden ja koulujen yhteistyötä olisi kehitettävä, samoin harrastajaosaamisen lisäämistä koulutusten avulla. Taloudellinen tuki museoille olisi saatava paremmaksi.

Niin sanottuihin muistiorganisaatioihin, perinnettä ja tietoa tallentaviin järjestöihin, kuuluvat museoiden lisäksi myös kotiseutuarkistot ja kirjastot. Ilman näitä säilyttäviä organisaatioita meillä ei olisi jälkipolville juuri mitään annettavaa. Nykypäivää ja tulevaisuutta kuitenkin aina rakennetaan menneisyydelle. Tätä arvoa kaikki eivät ole valmiita allekirjoittamaan. Kulttuuriperinnetyö tarvitsee siis omat osaajansa ja kotiseutuihmisensä.

Mikä onkaan kotiseutuyhdistys, kotiseutuaate, kotiseututunne? Ajattelin valottaa tätä nykypäivänäkin vireänä elävää aihetta osin Kotiseutuliiton äskettäin julkaiseman Kotiseutu-teoksen pohjalta. Ensimmäiset kotiseutuyhdistykset perustettiin 1800-luvun loppuvuosina ajamaan itsenäistymisasiaa ja isänmaallisuutta. Toiminta syntyvän Suomen puolesta nähtiin tärkeäksi. Vapaussodan jälkeen, Suomen jo itsenäistyttyä, kotiseutuliike entisestään vahvisti uutta tasavaltaa. Myös Perhon kotiseutuyhdistyksen syntysanat voi ajoittaa noille tienoille, nimittäin tammikuussa 1917 kirkkoherra A.F. Raunio esitelmöi kirkonkylän kansakoululla ”paikkakunnan edistysseurojen kokouksessa” kotiseutuharrastuksesta ja päätettiin perustaa kotiseututoimikunta. Miten toiminta käynnistyi, siitä ei toistaiseksi ole tietoa.

Talvi- ja jatkosotien jälkeen kotiseutuyhdistyksiä perustettiin kymmenessä vuodessa jopa pari sataa. Kotiseutumuseoita syntyi suunnilleen saman tahtiin. Tuohon aikaan siis meillä Perhossakin alkoi museotoiminta. Perhon kotiseutuyhdistyksessä 1950-1960-luvut olivat pöytäkirjojen mukaan vilkasta aikaa kokouksineen, iltamineen ja kesäjuhlineen. 1970-luvulla toiminta lamaantui vuosikymmeneksi, mutta siitä eteenpäin osin Perhon kunnan viranhaltijoiden ja vastaavasti innokkaiden kotiseutuihmisten myötä tehtäviin tartuttiin tehokkaasti. Yhdistystoiminta jatkuu edelleen.

Valtakunnallisesti 1990-luvulla käytiin kiivaitakin keskusteluja Suomen liittymisestä Euroopan unioniin. Maakuntien, Kotiseutuliiton ja kotiseutuyhdistysten esiinnousu halusi varmistaa omaa suomalaista identiteettiä. Nyt elämme kuntarakennekeskustelujen aikaa ja jälleen paikalliset intressit ja kulttuuriarvotkin ovat keskiössä.

Kotiseututyön tausta on perinteisesti ollut agraarinen, maaseutuun painottuva, mistä on osoituksena Perhossakin museomme talonpoikaisesinekokoelma, yli 700 esinettä; niistä vanhimmat ovat 1700-luvulta. Nykypäivänä kuitenkin suuri osa Kotiseutuliiton 642 jäsenyhdistyksestä on kaupunginosayhdistyksiä; taustalla on ymmärrettävästi yhteiskuntamme rakennemuutos ja kaupunkikeskittymät. Omaa yhteisöllisyyttä halutaan vaalia kaikkialla. Tämä nostaa esiin myös monimuotoisen nykyperinteen tallentamisen ja dokumentoinnin tarpeen museoesineinä, teksteinä ja tapahtumina.

Jokainen kokee kotiseutunsa omalla tavallaan. Joku väittää, ettei ole mistään kotoisin, ei tunne mitään paikkaa ikään kuin omakseen. Kotiseututunne lienee kuitenkin kaipuuna ja tavoitteena samanlainen meillä kaikilla ihmisillä. Lapsuuden myötä ympäristön kokeminen luo kotiseututunteelle sisältöä. On onni, jos ihmisellä on vahva sidos kotiseutuun tai -seutuihin. Elämän mukanaan tuomat uudet kotipaikkakunnat muuttojen myötä ovat omia lisiään useampaankin kotipaikkakokemukseen. Kotiseutumuistoihin saattavat olla vahvasti piirtyneet tietyt luonnonympäristöt puineen ja puroineen, rakennettu ympäristö saunoineen ja leikkipaikkoineen, toisaalta henkinen ympäristö läheisine ihmisineen, kodin tapoineen tai vaikkapa ruokaperinteineen. Tätä kaikkea olemme aikuisina ja vanhempina lapsillemme ja nuorillemme siirtämässä.

Paikallisuuden kokemiselle ja paikkaan kuulumiselle luovat pohjaa asumisen pitkäkestoisuus, tutut ihmiset ja naapurustot. Samoin vaikkapa paikkakunnan palvelut yhdistävät ihmisiä: esimerkiksi lähikaupat ja kirjastot ovat tutkimusten mukaan ihmisiä sitovia ja miellyttäviä kohtaamispaikkoja. Kotiseutu ja kotikunta yhdistyvätkin mielessämme.

Tervetuloa museojuhlaan!

Parhaimmat kiitokset museon merkkipäivän huomioimisesta Perhon kunnalle ja seurakunnalle sekä Keski-Pohjanmaan maakuntamuseolle.

Mirja Siironen, Kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja

19.3.2013 Kevätkokous Salamajärvellä

2012 Vanhat valokuvakokoelmat

20.11.2012 Syyskokous Möttösessä

6.3.2012 Kevätkokous Kivikankaalla

28.2.2012 Kalevalan päivä

1.11.2011 Syyskokous Peltokankaalla

11.10.2009 Aleksis Kiven päivä

29.11.2008 Kirjoituskilpailu 2009

14.7.2008 Kokkonevan taistelupaikka – Suomen sodan muistaminen

kokkoneva001
Vapaaehtoinen maanpuolustus kunniavartiossa luutnantti Bror von Schönemanin hautamuistomerkillä
kokkoneva004
Tykit jylisivät
kokkoneva002
Fanfaari
kokkoneva003
Rautpohjan tykkikerho Jyväskylästä ampui kunnialaukaukset

kokkoneva006

kokkoneva005
Mirja Siirosen tervetulosanat
kokkoneva008
Toivo Itäniemi ja

kokkoneva007

kokkoneva012

kokkoneva011
Heikki Leivonen Viitasaarelta, Schönemanin sotilasvirkatalon maisemista
kokkoneva010
Hannu Aho, ent. kansanedustaja ja paikallisen perinteen tuntija

kokkoneva009kokkoneva014kokkoneva013

kokkoneva015
Outi Leväniemen päätössanat
kokkoneva016
Kuulalöytöjä Kokkonevan pelloilta, säilytetään museossa
kokkoneva017
Muistolaatta Fieandtin kivellä; Otto von Fieandt johti joukkojaan

 

13.5.2008 Flooran päivä

10.10.2007 Aleksis Kiven päivä

10.10.2006 3. kotiseutulukemisto ja Aleksis Kiven päivä

Heinäkuu 2006 Tervahaudan poltto

 

 

 

 

 

Helmikuu 2006 Käden taidot -näyttely

28.2.2006 Kalevalan päivän ilta

5.2.2004 Runeberg-ilta

runeberg003
Kirjoituskilpailussa palkitut Olavi Poikola, Tuula Riutta, Martti Kujala
runeberg004
Mirja Siironen esitteli Runebergin Hauta Perhossa -teosta
runeberg002
Outi Leväniemen juhlapuhe

11.7.2004 Kotiseutukierros Perhon pyörähys