Amanuenssi Risto Känsälän esitelmä Kuorikoskista ja Perhon kirkkorakentamisesta seurakuntatalolla 11.10.2015

Aluksi Mirja Siirosen ja kotiseutuyhdistyksen avaussanat

Perhon kotiseutuyhdistyksen puolesta olen luvannut tuoda tähän tilaisuuteen muutaman ajatuksen perinteitä vaalivasta näkökulmasta.

Viime aikoina kirkko ja seurakunnat ovat joutuneet monenlaisen kritiikin kohteeksi: mikä on kirkon anti suomalaiselle ja nykyperholaiselle? Hengellisen elämän merkitystä voi jokainen pohtia henkilökohtaisesti, koska uskonnolliset kokemukset vaihtelevat ns. pintapuolisesta tapakristillisyydestä syvään uskonkokemukseen meilläkin seurakuntalaisilla. Kaikkien suomalaisten yhteiskunnalliset arvot – toisen ihmisen kunnioitus, yhteisöllisyys, ahkeruus, rehellisyys – nousevat kuitenkin pohjimmiltaan vuosituhansien takaisista Raamatun opeista – tämä saatetaan usein unohtaa. Kärkevästi kiistanalaiseksi asetetaan myös kysymys, mihin menevät kirkollisveroeurot? Valveutunut kansalainen tietysti tuntee seurakuntien talouselämää ainakin pääpiirteissään. Esimerkiksi Perhon seurakunta tarjoaa kaikenikäisille perholaisille toimintaa ja mukanaolon mahdollisuutta vauvasta vaariin, toiminta on vireää ja uusiutuvaa osaavan henkilökunnan ja päättäjien käsissä. Monia perinteitä pyritään pitämään yllä ja hyvä niin – tästä viimeisimpänä esimerkkinä mm. Mikkelinpäivän enkelikirkko ja vuoden aikana syntyneiden vauvojen muistaminen. Palveluiden tuottaminen tarvitsee tietysti myös palkatut tekijänsä, vaikka moni asia toimeenpannaan vapaaehtoisvoimin.

Arvokkaaseen perinteen vaalimiseen ja hoitamiseen, mikä verottaa myös taloutta, kuuluu seurakunnan rakennusten ja hautausmaiden ylläpito ja niistä huolehtiminen. Rakennuskulttuuria ja rakennusten historiaa ymmärtääkseen on tehtävä aikamatka vuosisatoja taaksepäin ja tultava sitä kautta nykyisyyteen hyvin säilyneen kirkkoarkkitehtuurimme äärelle.

Perhoksi muotoutuvasta pitäjästä on 1500-1600-luvuilla pitänyt lähteä harvakseltaan, lähinnä olemattomien teiden vuoksi, kirkkomatkalle milloin Rautalammille, Pietarsaareen ja Kokkolaan, milloin Viitasaarelle, Kivijärvelle tai Lappajärvelle. Näin valottaa kirkkohistoriaa kansanperinteen tutkija Samuli Paulaharju. Suurin osa tuon ajan perholaisista saattoi todeta, että vain ”metsä on ollut hänen temppelinsä”. Harvoiksi jääneistä kirkkokäynneistä on Paulaharjulla mukava kuvaus Pölkin emännästä: ”Pölkin emäntä mennä tohmersi Rautalammen kirkolle koko perhekuntansa kanssa, ja monta asiaa oli hänelle karttunut. Oli eukolla entinen miesvainaja ’kuoletettavana’ (haudattavana) ja uusi ukko vihittävänä sekä vielä entisen miehen poika, jopa uudenkin miehen poika kastettavana. Pojankelterit jo juosta kipittivät kintereillä, toinen riidellen, ettei hän rupea Paavoksi, toinen tolkuttaen, että hän tahtoo olla Esa.” Nyky-Perhon omassa seurakunnassa nämä asiat, hautaaminen, vihkiminen ja kaste, hoituvat jo viikossa, viimeistään kuukauden sisällä.

Vetelin kirkkoon ja kohti siunattua kirkkopeltoa kuljettiin sitten hieman myöhemmin jokireittiä ja hevosteitä. Kuljetettavana oli usein vainajia, joita kymmenien peninkulmien ja katkeilevien matkojen vuoksi haudattiin väliaikaisesti moniin Ruumissaariin; tätä nimiperinnettä tavataankin joka puolella Perhoa, missäpä milloinkin kirkkomatka katkesi. Nykypäivän Hiljaisuuden maja ja hautauspalvelut tarjoavat puolestaan arvokkaan poislähdön siunattuun maahan vainajalle ajallaan.

Kirkkoon menosta ylipäätään noina vanhoina aikoina jopa kilpailtiin: ketkä pääsivät mukaan, kuka joutui jäädä kotiin. Nyt tilanne perholaiskodeissa saattaa olla hieman toisinpäin. Monet kirkkopyhät kuitenkin vetävät Perhon kirkonkin täyteen väkeä, mm. rippilasten kirkot, vainajien muistopäivät ja joulukirkko ovat hyviä esimerkkejä; yhteinen kokemus kutsuu. Nykyään on lisäksi mahdollista kuunnella tilaisuuksia jopa etänä sähköisen tekniikan välityksellä.

Vuonna 1780 Perhossa lienee ollut 22 savua eli taloutta. Kirkonpaikkaa alettiin katsella alueen asukkaille. Paulaharju kirjoittaa: ” — kesäkuussa isot herrat saapuivat metsäkorpeen etsimään sopivaa kirkonpaikkaa. Helposti se löytyikin. Jängänharjulta, joen pohjoisrannalta kuului kova kolke ja kirvesten pauke. Metsäperän miehet siellä omin lupinsa jo täyttä päätä poukuttivat rakentaen Herran temppeliä. Matti Kuorikoski, taitava talonisäntä Kaustisista, oli vedellyt viivoja paperille kirkonmalliksi ja sitten ruvennut ohjailemaan ukkojen temppelintekoa.” Tästä sitten pian päästäänkin amanuenssi Risto Känsälän esitelmän aihealueelle.

Rakennukset yleensäkin ovat pelkkiä seiniä ilman ihmisiä. Haluankin näistä kaikista henkilöistä muistuttaa ja jälkipolvien kiitollisuutta osoittaa monille seurakuntaa palvelleille kansanmiehille ja -naisille sekä alan opintoja suorittaneille: kirkkoherrat ja papit Albert Leideniuksesta Juha Karhulahteen ja Raimo Kytölään, lukkarit ja kanttorit Erkki Lakasesta Arto Harjuun, suntiot, kellonsoittajat, haudankaivajat Juho Ehnquististä Hannu Hiekkaan. Työpanostaan ovat antaneet myös lukuisat kirkkoväärtit ja kirkkoisännöitsijät, taloudenhoitajat, kasvatus- ja kansliahenkilökunnat, entisajan virkalautakunnat ja kirkkohallintokunnat sekä uudemmat valtuustot ja neuvostot. Ja itse seurakuntalaiset – kiitos heillekin näiden seinien sisäpuolen täyttämisestä.

Ja vielä hetkeksi paluu kuvaukseen entisajan kirkonmäelle saapumisesta:

Perhon yliperältä, Salamajärven suunnalta, tulivat kirkkoon mm. Kinniän Tiais-Matti ja Lampuotin Aapa-äijä perhekuntineen; milloin kuljettiin metsäpolkuja ja kankaita, milloin soudeltiin Korpijärven, Jängänjärven ja Komanteen reittiä. ”Paavonpurolla pistettiin tervatut pieksut jalkoihin, ja naiset panivat vielä lakit ja nyytingit päähänsä, sitten eväät työnnettiin sillan alle piiloon paluumatkaksi ja lähdettiin astelemaan kirkonmäelle.” ”Kumahteli kello harvakseen, kun metsäperä asteli Jängänharjulle, ja tapulin seinältä tervehti mustapukuinen Puu-Matti, jäykkä paljaskalloinen kirkonäijä, joka rintaansa pidellen kerjäili armopaloja.” Kirkon edustalla saattoi myös istua jalkapuussa lukutaidossaan heikoksi osoittautunut asukas. Mutta ”mieluista ja virkistävää oli istua metsäperän pienessä temppelissä suuren kesäpyhän harras hetki, kuunnellen sanaa ja käydä armopöydän vieraana.”

Kotiseutuyhdistyksen puolesta tervetuloa, Risto Känsälä, tuomaan oma perinnetiedon lisäsi perholaisesta kirkkorakennusperinteestä.

Risto Känsälän esitelmä perholaisesta kirkkorakentamisesta

Perhon kellotapulin vaiheita

Millainen oli Perhon tapuli ennen vuotta 1840?

Varmaankin vuosikymmenien hartaan toiveen, monien vuosien suunnittelun ja parin vuoden monivaiheisen rakentamisen jälkeen valmistui perholaisille oma Herran huone Jängänharjulle vuonna 1782. Töitä oli johtanut kaustislainen talollinen ja rakennusmestari Matti Matinpoika Kuorikoski (1741-1800). Jo kirkon valmistumisvuonna olivat Perhon isännät hankkineet ensimmäisen kirkonkellonsa, mutta pienellä seurakunnalla ei ollut riittäviä voimavaroja varsinaisen kellotapulin pystyttämiseksi.

Jonkinlaisen kellotelineen tai pukin he luonnollisesti pystyttivät uudelle kellolleen, joka oli Tukholmassa valettu, iso ja kaunisääninen. Kellon kyljen tekstit kertovat seuraavaa: ” Herra Doctorin Anders Chydeniuxen ollessa kirckoherrana ja provastina Kockolasa ja herran v. pastorin Henric Hedbergin Cappalaissa Ylivetelin seurakunnasa 1782 on tämä kellå ostettu Perhån uden Cappelin asuvaisilda.” Kellon yläreunaan on valettu teksti: ”Älä pelkää sinä piskuinen lauma. Luc. 19 v. 39”. Aivan kellon alareunaan kiertää teksti: ”Denna Klocka är guten till Perhå Capell af Johan Jacob Mårtenson i Stockholm”.

Mihin ja kuinka tämä kello oli ripustettu, on jäänyt historian hämärään. Yksinkertaisimmillaan kello saattoi roikkua vaakahirressä, joka olisi voinut olla kahden hirren ja näitä tukeneiden vinohirsien välissä tai tukihirsien välissä olevassa akselissa. Kellolla oli todennäköisesti pieni katos suojanaan. Jotakuinkin tällaisen kellotelineen oli Matti Kuorikoski heitä opastanut rakentamaan samalla, kun hän ohjasi kirkon pystyttämistä. Kelloa soitettiin varmaankin pitkästä nahkahihnasta vetämällä.

Sen verran vaatimattomaksi yksinkertainen kellopukki lienee puolessatoista vuosikymmenessä perholaisten mielestä käynyt, että 1700-luvun lopun vuosina ryhdyttiin miettimään uuden ja varmasti myös isomman kellotelineen tai tapulin pystyttämistä. Koko Kokkolan suurpitäjä – myös Perhon talolliset – olivat 1700-luvun lopulla vaurastuneet etenkin tuottoisan tervanpolton ansiosta sekä laivanrakennukseen tarvittavan järeän puutavaran myynnillä. Sen vuoksi heillä alkoi olla varaa suunnitella myös oikeata kellotapulia. Työnjohtajaksi ja rakennusmestariksi kutsuttiin perholaisille jo ennestään tuttu mies, talollinen Matti Kuorikoski. Hänen johdollaan oli Kaustiselle Kappelinkankaalle pystytetty vuonna 1778 komea kellotapuli, joka oli Perhon isännille varmasti Kokkolan markkinamatkojen varrelta mieleen jäänyt rakennus.

Matti Kuorikosken johdolla Jängänharjulle valmistui kesän 1799 kuluessa uusi ja ehompi tapuli. Sen rakenteista on vain vähän tietoja eikä siitä ole säilynyt minkäänlaista piirustusta tai kuvaa. Liioin perholaiset eivät hakeneet kellotapulilleen mitään viranomaisten rakentamislupaa. Tapuli tehtiin omin luvin ja omin voimin. Kellotapulin kivijalan päällä on muutaman hirsikerroksen muodostama moninkertainen kehikko. Sen päälle on pystytetty pitkistä ja kookkaista hirsistä neljä suurta ja moninkertaisin rakentein toisiinsa sidottua telinettä, joiden väliin mahtui kolme kelloa.

Tämän Matti Kuorikosken kellotapulin ulkomuodot ovat olleet lähes varmasti silmin nähtävän toisenlaisia kuin nykyisen tapulin ulkonäkö. Torni, jos sitä on ollenkaan ollut, on näyttänyt ehkä sirommalta ja pienemmältä, kaikki kattopinnat jyrkemmiltä ja seinät ovat todennäköisesti olleet pystylaudoitetut. Tapuli on mahdollisesti ollut myös punamullalla maalattu samoin kuin vanha kirkkokin. Vuonna 1819 nimittäin seurakunta hankki kokkolalaiselta kauppias Lithéniltä tynnyrillisen punamultaväriä, josta keitettiin maali ainakin kirkon ja todennäköisesti myös tapulin seiniin.

Perhon nykyinen kellotapuli ja sen tyylipiirteet

”Warjele jalkas koskas menet Jumalan Huoneseen. Ja tule kuuleman. Se on parembi kuin tyhmäin uhri jotka ei tiedä että he paha tekewät. Salom.San. 4:17.

Tämä Tapuli on Ylös Ragettu. Simon Wilhl. Kirko Herran Apeen Grenin Aikana 1840. Malttu 1841.”

Tällainen teksti on kirjoitettu vanhanaikaisella fraktuuralla Perhon kellotapulin kirkonpuoleisen oven otsalautaan. Kirjoitus on arvokas todistus siitä, milloin tapuli on korjattu eli ylösrakennettu. Tekstin laatija on saattanut olla veteliläisen ruotusotamiehen poika Henrik Id, joka oli Perhonjokilaaksossa 1800-luvun alkupuolella kiertänyt maalari ja puuseppä. Hän oli maalannut mm. Perhon kirkon penkit ja sisätiloja vuonna 1821.

Jo viittä vuotta ennen kellotapulin korjausta elokuussa 1835 Perhon kappelinkokouksessa oli esillä asia tapulin merkittävästä korjauksesta, jota varten päätettiin puutavara hankkia seuraavana talvena ja koko korjaustyö oli tarkoitus aloittaa jo seuraavana keväänä. Jostain syystä korjaustyö kuitenkin lykkääntyi tuolloin.

Vuoden 1840 tapulin remontin ansiosta Jängänharjulla seisoo nykyisin komea kellotapuli. Sen ulkoasu muodostuu kolmesta osasta: kookas alaosa, keskiosa eli kellohuone ja torni. Kutakin osaa suojaa kupera kattopinta, joka taittuu räystäissä loivasti laskevaksi ja suoraksi. Räystäiden alla on klassistinen kolminkertainen koristelistoitus.

Rakennuksen alaosassa vastakkaisilla sivuilla kirkon puolella ja sen vastaisella sivulla tapulia ovat kiviportaat ja kookkaat pariovet. Mahdollisesti näitä portaita pitkin ja läpi tapulin on aikoinaan kuljettu kirkkomaalle ja kirkkoon. Vanha lyijykynäpiirros nimittäin osoittaa, että kirkkomaa rajautui aikoinaan tapulin seinään ja kiviaidan viertä nousi tie suoraan kohti tapulin ovea. Tästä saa käsityksen siitä, että tapulin alaosa oli myös kirkkomaan porttina. Samasta syystä tapulin alaosan nimenä on käytetty myös nimitystä ”läpikäytävä”.

Tapulin keskiosassa on jokaiselle neljälle suunnalle kolme valkoisten pilareiden toisistaan erottamaa kelloluukkua, joista nykyisin tosin vain osa on avattavia. Kellohuoneen yläpuolella on kahdeksankulmainen torni, jonka huipulla on kookas pallojalkainen risti. Kaikki tornin ja kellohuoneen luukut on laudoitettu ns. sulkapaneloinnilla. Tapulin alaosa on vuorattu vaakalaudoituksella.

Perhon tapulin peruspiirteet ovat samat kuin yleensä vanhassa perinteisessä pohjalaisessa ns. renessanssitapulissa, joka syntyi jo ennen isoavihaa 1600-luvun lopulla ja joka muoto säilyi pohjalaisten tapulien perusmuotona aina 1800-luvun alkukymmenille saakka. Perhon kellotapuli kuuluu viimeisten selvästi tunnistettavien kolmikerroksisten pohjalaisten renessanssitapulien ryhmään. Siinä on kuitenkin yksi mielenkiintoinen rakenteellinen poikkeus: tapulin alin osa on rakennettu pystypiirurakenteena jo vuonna 1799 pystytetyn kellotelinerakennelman ympärille. Sitä vastoin kaikissa muissa pohjalaisissa renessanssitapuleissa alin osa on aina hirsirunkoinen ja tämän alaosan hirsirungon päältä kohoavat ns. kellotelineet.

Perhon tapulin rakenteen erityisyyttä on vaikea selittää. Yksi mahdollinen syy saattoi olla se, että tapulin rakentaminen alaosaltaan hirsirunkoisena olisi varmaan tullut kalliimmaksi kuin muutamien tavattoman pitkien ja sinänsä kalliiden puiden hakkaaminen Perhon laajoista erämaista. Suuria laivanmastopuitahan Perhosta oli totuttu kuljettamaan Kokkolan rannikon laivaveistämöille jo sukupolvien ajan. – Ja pitkiä puitahan Perhossa tuolloin vielä riitti.

Yksityiskohdissaan Perhon tapuli noudattaa kuitenkin kirkonrakentaja Heikki Kuorikosken käyttämiä tyylipiirteitä varsinkin kattomuotojensa ja räystäslistoitustensa osalta. Esimerkiksi tapulin tornin muodot ovat tunnistettavasti juuri Heikki Kuorikosken käsialaa ja hyvin samankaltaiset kuin mm. hänen laatimassaan Töysän kirkon tornisuunnitelmassa vuodelta 1825. Vuoden 1840 korjauksen jälkeen tapulissa ei liene tehty mitään ulkonäköä muuttaneita mainittavia korjauksia. Ainoastaan vanhan kirkon oven pielessä aikoinaan sijainnut Puu-Matti, perholaisten oma vaivaisukko, siirrettiin nykyiselle paikalleen tapulin seinän vierelle vanhan kirkon purkamisen yhteydessä.

Tapulin kellotelineessä riippui yksi ainoa kello aina vuoteen 1876 saakka, jolloin se sai rinnalleen isomman kellon. Sen hankinnasta kertoo kylkeen valettu teksti: ”Perhon seurakuntalaisten yhteisesti ostama v. 1876”. Kellon kylkeen on sijoitettu lisäksi seuraava muistolause:

”Seisahdu, oi, matkalainen
riennä Herran huoneeseen
täältä äänein kutsuvainen
sua käskee etehen Herran kaikkivaltiaan”.

Kuorikosket ja Perhon tapuli

Perhon kirkot ja kellotapulit liittyvät monin tavoin kaustislaisen Kuorikosken kirkonrakentajasuvun vaiheisiin. Suvun ensimmäinen kirkonrakentaja, talollinen Matti Matinpoika Kuorikoski (1741-1800) johti Perhon ensimmäisen kirkon rakennustöitä ja hänen neuvoillaan ja suunnitelmillaan varmaankin ensimmäinen kelloteline valmistui. Vuotta ennen kuolemaansa Matti Kuorikoski kävi johtamassa uuden kellotapulin rakentamista kesällä 1799. Kaustisen kirkon ja kellotapulin rakentamisen ohella juuri Perhon vanha kirkko ja vuoden 1799 tapuli ovat Matti Kuorikosken tunnetut kirkolliset rakennustyöt.

Kun Perhon tapulirakennus sitten perin pohjin korjattiin ja muutettiin nykyisen muotoiseksi, töitä johti Matin poika Heikki Kuorikoski (1772-1847). Hän oli tuolloin jo 68-vuotias kokenut rakennusmestari, jolla oli takanaan jo noin neljän vuosikymmenen pituinen työura. Kaikkiaan rakennusmestari ja kirkonrakentaja Heikki Kuorikosken tuotantoon kuuluu noin kahdenkymmenen kirkon ja kellotapulin pystyttäminen sekä lukuisten korjausrakennustöitten johtaminen. Perhon tapulin jälkeen vanha mestari pystytti vielä Kärsämäen tapulin, valvoi Kaarlelan kivikirkon korjaustöitä ja saattoi valmiiksi Vetelin nykyisen kirkon. Huomattavista ansioistaan hänelle myönnettiin Pyhän Wladimirin ritarikunnan ansiomitali, jossa oli teksti ”Hyödyllisestä”.

Vielä kolmaskin Kuorikoski liittyy Perhon seurakunnan rakennustoimintaan. Kun Perhon nykyisen kirkon rakentamista alettiin suunnitella, mukana suunnitelmia laatimassa oli Heikki Kuorikosken pohjanpoika Juho Jaakko Kuorikoski eli Rauma (1841-1918). Hän oli suvun neljännen polven kirkonrakentaja ja suvun viimeinen rakennusmestari. Hänen kuollessaan päättyi noin 140 vuotta pitkä, neljän sukupolven mittainen ja yhteensä 15 mestarin käsittävä kirkonrakentajasuku.

Kaiken kaikkiaan Perhon nykyinen kellotapuli on pitkän rakennusperinteen ja kahden tahon yhteistyön hyvä tulos: Perhon seurakunnan jäsenten ja Heikki Kuorikosken. Vanha rakennusmestari korjasi ja uudisti Perhon seurakuntalaisille sellaiset tapulin, jota nämä pitivät muodoiltaan kauniina ja rakenteiltaan vahvana. Kun korjaustöiden yhteydessä viranomaiset sivuutettiin eivätkä ne päässeet vaikuttamaan korjattavan rakennuksen malliin, muotoon tai yksityiskohtiin, rakennus kuvastaa paikallisia perholaisia rakennustaiteellisia tyylikäsityksiä.

Risto Känsälä, maakunta-amanuenssi, Seinäjoki

Teksti tapulin oven yläpuolella:

Ilmari Virkkalan 1950-luvulla suunnittelema sankaripatsas sankarihautojen vieressä.

Alttarikaiteen tekstiilejä uusittiin 2010-luvulla (Lahja Varila). Kaiteen alta paljastui rakennusmiesten jättämiä kirjoituksia ja lantteja.

”Elias Kinnunen, 1903 (joka on nykyisen kirkon rakentamisvuosi, arkkitehti Valter Thomé)”

”Tämän kirkon on teettänyt rakennusmestari Juho Jaakko Jäväjä, valmistettu kesällä 1903. Tämän alttarin aijan on tehnyt Antti Lakaniemi, Vimpeli, ja alttaripöyän on tehnyt sama. Saarnastuolin ja lukkarinpenkin on tehnyt Matti Bergbacka, Vimpeli. Wälikaton on tehnyt Aukusti Bergbacka, Vimpeli. Penkit on tehnyt Leanteri Patana?, Veteli. Ristin maalannut Taavetti Forströmi?, Saarijärvi. – – kirjoittanut Aleksanteri Möttönen, Perho.”

”Vähän panen vähän rahaa teidän nähä ja tulevaisten tunnustella, paperi rahoitsa tänä aikana on seuraavat: ensin on 500, 100 5 – – Hopea raha on ensin 2 mrk 1 mrk 50 penniä 25 pen. Kupari raha ensin 10 pen 5 pen 1 pen. Kirj. Aleksanteri Möttönen”

”Panemme tähän sen aikaista rahaa, kun viimeksi teimme tähän kirkkoon täys remonttia. Setelit ovat 5 mk, 10 mk, 50 mk ja 100 mk. Päiväys 12.11.1970. Urakoitsija Unto Suominen Kinnula kk. Työntekijät: Veikko Holm, Aimo P – – nen, Tuomas Leppänen, Aimo Rekonen, Aarne Kellokoski Perhosta, Aimo Kiviniemi.”

Perhon vanhaa kirkkomaata, kirkko ja tapuli 1700-luvun lopulta. Kirkkoon kuljettiin tapulin läpi, ovien kautta. Piirroskuva.