Arvoisat juhlavieraat, hyvät sukulaiset ja juuriltanne perholaiset!

Olen ensi kerran käynyt Hauta Perhossa 1970-luvun lopulla, tutustuttuani mieheeni, joka asui jo tuolloin järven toisessa päässä. Maisema, jota kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg kuvaa runossaan Graven i Perho – Hauta Perhossa, on muuttunut vuosisatojen kuluessa, ei ainoastaan 50 viime vuoden aikana vaan jo siitäkin, kun patsas tuonne Kalmosaareen pystytettiin 100 vuotta sitten. Runoa en tuntenut silloin – minun kouluaikanani ei tutustuttu tähän runoon eikä muutenkaan Runebergin tuotantoon. Tuolloin patsaalle pääsi veneellä soutaen hyvin ns. väylää pitkin. Nykyään pajupuskat taipuvat joen ylle ja rantautuminen patsaan lähelle on todella vaikeaa. Melomalla pääsee kyllä Jängän Mäkinenästä lähtien aina Myllyjärvelle saakka, lähelle tätä Kuusilampea. Vesistö johtaa Penninkijokea pitkin kohti Halsuaa ja Perhonjokeen aina merelle Kokkolaan saakka. Vesistö on ollut kulkureitti ennen vanhaan, mutta niin olivat myös erämaiden kärrypolut mm. Perhon ja Halsuan välillä.

Runeberg oli kotiopettajana Saarijärvellä ja kulki Perhonkin seuduilla matkoillaan kotoaan Pietarsaaresta Keski-Suomeen. Näillä matkoillaan hän tapasi Suomen sodan veteraaneja 1800-luvun alkukymmeninä. Kertomusten perusteella hän kirjoitti runoelmia mm. pääteoksensa Vänrikki Stoolin tarinat, jonka avausruno on kansallislaulumme Vårt land – Maamme. Samassa kokoelmassa ovat myös perholaisten arvostamat runot Otto von Fieandt ja Pilven veikko, jotka kertovat Suomen sodan tapahtumista Kokkonevalla ja Porasessa. Hauta Perhossa -runo ei kuitenkaan sisälly Vänrikki Stoolin tarinoihin. Runo on julkaistu alun perin vuonna 1831 Dikter II -kokoelmassa. Runeberg kirjoitti ruotsiksi, joka oli hänen äidinkielensä.

Runo on siis vanhempi kuin tuo kivipaasi, joka on melkein sata vuotta nuorempi. Grafven i Perrho on sisällöltään kovin raaka ja ankara, ylevä, ihanteellinen ja vanhahtava kieleltään. Se on eeppinen runo, jossa on raaka loppu – kaikki henkilöt kuolevat. Aikanaan kouluissa luettiin vänrikkejä ja monin paikoin jopa Hauta Perhossa -runoa. Nykynuorille runokieli on haastavaa eikä moni aikuinenkaan saa kovin helposti selvää runon tapahtumista. Runo on luettavissa patsaan luokse pystytetystä taulusta. Taulu soudettiin vesitse tänne, apuna minulla ja Harrilla oli Pentti Jänkä. Kotiseutuyhdistys huolehtii polusta, joka sijaitsee soidensujelualueella, joten se säilyy luonnontilaisena. Polku saadaan pitää auki, mutta katkenneet puut ja oksat maatuvat paikoilleen ja luonto kiittää.

Runon päähenkilö Ukko Haane oli vaativa kasvattaja ja piti kolmea kaksospoikapariaan lähes orjan asemassa. Poikien keskinäinen veljeshenki piti heidät hengissä ja yhdessä ja auttoi jaksamaan. Taistoissa kasakoita vastaan veljet kuolevat yhtä lukuunottamatta. Isä uskoo Tuomaan pettäneen perheensä, koska isä ei löydä häntä ruumiiden joukosta. Mutta jonkin etiäisen perusteella Tuomas palaa kotiinsa naisystävänsä luota – Kainuun tilalta, johon me perholaiset olemme tuon riiuureissun sijoittaneet. Tuomas kuitenkin kostaa veljiensä kuoleman tappamalla kasakkajoukkion ja tuo isälleen näytille kasakkapäällikön pään miekkansa päässä. Niin runo päättyy: ”Haavoihinsa kuoli Tuomas Haane – ilohonsa isä vanha.” Kun saa kuulla, ettei Tuomas ollutkaan petturi. Tästä tarinasta kuulemme kohta uuden laulun, jonka Leevi Louhula esittää.

Kuten jo patsaan paljastamisvuonna kirkkoherra A.F. Raunio on todennut, ettei kirkonkirjoista ole löytynyt oikeita eläviä henkilöitä Ukko, Tuomas, Kustaa, Jaakko, Aatu ja Eero Haane. Me perholaiset olemme omaksuneet runon henkilöt ja paikat omaan kotiseutumaisemaamme, kuten runoilija on ne kuvaillut. Haanen henki elää nykypäivässä paikannimissä: esimerkiksi lukio ja toisen asteen Kampus sijaitsevat Haanentiellä. Keskustassa on ns. Uusi hautausmaa, Haanenlehto-hautausmaa, joka sekin on tosin jo satavuotias. Keskustan asuinalueella on kadunnimet Tuomaankuja, Aatunkuja, Jaakonkuja, Eeronkuja, Ukonkuja ja Kustaantie. Ne ovat yksi merkki perinteen arvostuksesta, mutta saattavat jäädä asukkailleen vieraiksi, ellei taustatietoa välitetä uusille sukupolville.

Mutta miksi kivipaasi on pystytetty juuri tänne? Keskelle erämaata? Paikan kuvaus on osuva: jylhä metsä ja maasto järven rannalla vastaavat runon maisemaa. Haanen perheen kohtalo voisi olla tapahtunut missäpäin vaan. Hannes Närä mainitsee omassa artikkelissaan Raunion tulkinnan mukaan runon henkilöiden olevan historiallisia tyyppejä, malleja, laatukuvia, jommoisia meillä ja monessa muussa paikassa on esiintynyt. Heidän mielialansa, ajatustapansa ja menettelynsä on siinä ikuistetut. Runoilijalla on ollut historiallinen pohja runolleen sijoittaessaan tapahtumat Perhon erämaihin. Tätä käsitystä tukee se, että venäläiset kasakat polttivat Perhossa poroksi yhden ja ryöstivät viisi taloa isonvihan aikaan. Läheltä Piiliautiosta on poltettu talo. Näiltä tienoilta on löytynyt ihmisen luita. Miekkakankaasta muutaman kilometrin päästä on löytynyt kaksi ristissä olevaa miekkaa, mikä on antanut tuolle paikalle nimen.

Muistomerkki on louhittu läheisestä kalliosta ja vedetty miesvoimin tähän kummulle. Paikallisen suojeluskunnan aktiivit kirkkoherra Raunio, Akseli Hietaniemi, metsänhoitaja Lahja Hyvärinen, opettaja Eino Nousiainen, Alvari Siironen, Leander Seppälä sekä Hannes Närä olivat toimikunnassa patsasta hankkimassa. Talkooporukassa kivipaatta vetämässä oli mukana miehiä Hietaniemestä, Jängältä, Möttösestä ja kirkolta mm. mieheni isä Pietari Leväniemi, jonka lapsia on täällä muitakin paikalla, samoin heidän tutansa Matti Hietaniemi, Santeri Hietaniemi, Juho Onnela, Jaakko Koivukoski, Jussi Humalalampi, Otto Uusipaikka, Hannes Närä, Penningin Kalle ja Eino Nousiainen. Nämä nimet ovat Keskipohjanmaa-lehden kuvatekstissä ainakin mainitut. Monia muitakin lienee ollut paikalla. Patsaan julkistamistilaisuus oli 12. heinäkuuta 1925. Paikalla oli tuhatkunta juhlavierasta sekä Perhosta että naapurikunnista ja monet olivat tulleet autoilla, pyörillä tai veneillä. Juhlapäivä ja sen ohjelma puheineen ja muistolauseineen on dokumentoitu tarkasti paikallisessa suojeluskunnan lehdessä Keski-Pohjanmaan Vartiossa numerossa 9/1925.

Kun nyt ajattelee aikaa taaksepäin sata vuotta, into osallistua kulttuuriteon historialliseen hetkeen tuolloin on ollut valtava. Miten tänne metsään, erämaahan on saapunut niin paljon väkeä? Mikä muu tapahtuma saisi liikkeelle tuommoisen määrän ihmisiä. Aika oli toinen. Ihanteetkin toiset.

Patsaaseen on kiinnitetty kyltti, jossa teksti: ”Haanein henki sua velvoittaa, synnyinmaallesi uhrautumaan.” Sen ovat lahjoittaneet Friisin veljekset Kokkolasta. Patsaan luona on pidetty kotiseutujuhlia kesäisin aina 1950-luvulle asti. Polku patsaalle on ollut alusta asti ja se on pysynyt auki kotiseutuhenkisten ihmisten voimin. Siihen aikaan patsaalle oli myös mahdollista tulla veneellä Mustastamaasta. Kävijämäärät ovat huvenneet, monet aikuiset perholaisetkaan eivät ole täällä koskaan käyneet. Nykyisin 100 – 150 vierasta jättää nimensä vieraskirjaan paaden luona. Reitti on pienimuotoinen vaelluspolku, jonka varrella voi nauttia luonnon hiljaisuudesta. Omalta osaltaan kotiseutuyhdistys ja Perhon Eräelämykset pitävät yllä kulttuuriperinnettä ja vaalivat paikallisten luontosuhdetta.

Kansainvälisiä vieraita on käynyt paikalla usein juuri Eräelämysten vierailujen aikana. Toisaalta Perhossa on monia sukupolvia, joilla ei ole mitään kontaktia tähän paikkaan, saati tietoa runosta ja patsaan historiasta. Siinä meille vanhemmille ja isovanhemmille haastetta perinteen siirtämisessä tuleville sukupolville. Genius logi – paikan henki -sivustolta digisukupolven nuoretkin voivat löytää perille. Mene ja tiedä, vaikka täälläkin olisi geokätkö. QR-koodin avulla kävijät voivat saada lisätietoa historiasta ja liittää kokemuksiinsa uusia elementtejä. Tämäkin kohde on osa ns. Tuohi-Antin maantietä, joka kulkee läpi Perhon. Tuohi-Antilla tarkoitetaan Anders Chydeniusta, joka oli aikanaan merkittävä mies Kokkolassa ja valtakunnallisestikin. Ehkä joku nyt ajattelee, että mitä sitä nyt yhtä hautaa palvomaan ja säilyttämään täällä, keskellä ei mitään. Mutta ehkä se on juuri Haanen henki, joka velvoittaa meitä jatkamaan perinteitä, tuomaan nuoria pienelle luontoretkelle ja kertomaan tarinoita menneistä ajoista, selittämään omia muistoja ja juuria.

Outi Leväniemi